“Oho! Mikäköhän toi nyt oikeen oli?” kysyn itseltäni kun alavatsaani vihlaisee kovaa ostoksia pakatessa. Oloni jännittyy heti. “Miksi mun olossa on jotain poikkeevaa?” huolestun. Sysään kuitenkin ajatuksen syrjään ja uskottelen itselleni, että se oli vaan jokin harmiton juttu… mutta tiedän, että jokin siinä vihlaisun tyylissä kertoi sen tulleen jäädäkseen pidemmäksi aikaa.
Seuraavana päivänä tuntuu, että turvottaa. Vai kuvittelenkohan koko asian? Onko nämä jotain suolisto-oireita? Painelen alavatsaa kevyesti ja huomaan sen olevan arka. Ahdistun. En tiedä, mitä tapahtuu. Kuukautiset nämä ei ainakaan ole.
Sitten se pahenee. Käyn pissalla ja tunnen sen ah niin tutuksi tulleen kirvelevän nipistyksen lopussa. “Voi vittu… eihän tää ole mikään VTI?” mietin stressaantuneena. Juon vettä tavallista enemmän, mutta joko kipu on pahentunut tai sitten vain olen fiksautunut siihen.
Aamulla, juuri kun pohdin ottavani yhteyttä terveysasemaan, oireet helpottaakin. En tunne nipistystä, mutta vessassa käynti on yhä epämukavaa. “Soittaa vaiko eikö soita…” pohdin. Olen niin monta kertaa joutunut vääntämään ammattilaisen kanssa puhelimessa siitä, tarvitsevatko oireeni oikeasti hoitoa, etten halua lähteä siihen turhan takia. Tuntuu suorastaan, että pyytäessäni apua, minulle halutaan vain uskotella kaiken olevan hyvin. Mutta tällä kertaa tiedän, että kipu ei ole lähdössä itsekseen, joten tartun puhelimeen ja soitan.
Hoitaja ei tiedä, mikä vulvodynia on, eikä kommentoi huoltani mitä jos kierukkani on lähtenyt paikoiltaan. Hän kuitenkin lähettää minut pissaamaan purkkiin. Teen niin, ja minulta otetaan vähän vertakin. En ole varma miksi, eikä asiaa selitetty. Arvaan jo etukäteen, ettei näissä testeissä kuitenkaan näy mitään poikkeavaa. Tiedostan sen tarkoittavan, että on mahdollista, ettei asia selviä ikinä. Lihakseni jännittyvät ja ruokahaluni on kadonnut. “Mitä jos se kipu ei lähde koskaan?” mietin hiljaa. Niin on käynyt ennenkin.
Erään työpäivän jälkeen testien tulokset tulevat. Kaikki on kuulemma hyvin, mutta minusta ei tunnu siltä. Virtsaoireet ovat helpottaneet, mutta nyt kipupisteeni ovat herkemmät kuin kitaran kielet. Välttelen kaikkea, mikä pahentaa niiden poltetta ja piikittelevää pistelyä. Aivan kuin kulkisin miinakentällä. Ikävintä on, etten tiedä, miksi oloni on tällainen tai kuinka pitkään se jatkuu. Neuropaattinen kipu tuntuu sisälläni ja syö energiaani. En voi uskoa, että jaksoin silti töissä kävellä yli 15 000 askelta. Naurahdan vilkaistessani askelmittaria ja painan lämmintä kaurapussia jalkojeni väliin.
Nukahdan siihen miettiessäni, että ehkä asiat ovat jo huomenna paremmin. Odotan lääkärin soittavan lähipäivinä ja toivon, ettei hän vaan sano “tällaista tää välillä on” kuten se eräs toinen. Kaikki ei ole kohdillaan, tiedän sen. Pelottaa ihan oikeasti, mutta yritän olla antamatta huolen päästä uniini. En halua jäädä sen kanssa taas yksin. En jaksa olla sen kanssa yksin. Valitettavasti tiedän kuitenkin, mikäli yleisissä testeissä ei näy mitään sen kummempaa, on todennäköistä, että kohtaloni on vain hyväksyä uusi huonompi standardiolotilani… “Tai sitten meet taas yksityiselle, missä sut otetaan tosissaan” mietin.
------
Kirjottelin tän pätkän lähiaikoina, kun huomasin mun oloni muuttuneen. Se aiheuttaa mussa aina kovan stressireaktion ja seuraan oireita tosi huolestuneena. Kynnys ottaa yhteyttä terveydenhuoltoon on korkea paitsi siksi, että vastaanotto on usein tyly myös siksi, että sieltä on kertynyt niin hirveästi huonoja kokemuksia. On helpompi kokeilla läpi ensin kaikki kotikonstit kun pyytää samantien tutkimuksiin pääsyä. Asioita mutkistaa heti se, jos perus VT-infektiota ei löydy ja verenkuva on normaali. Varsinkin sen jälkeen on ilmiselvää, että mut halutaan pois kuormittamasta terveydenhuoltoo.
Oon juurikin nyt sellasessa tilanteessa. Ensin mut laitettiin testeihin hirveellä kiireellä, mut kun ne olikin negat (kuten ennustin), oon saanut ootella jo kolmisen päivää lääkärin puhelinsoittoa. Vituttaa ja ahdistaa, kun tiedän jo etukäteen, miten se puhelu tulee menemään. Kovasti saa vakuutella lääkäreitä siitä, että on huono olo poikkeevalla tavalla ja haluais tietää miksi. Valitettavasti nykynen työympäristö ja -paineet on puristaneet lähes kaikista terveyden ammattilaisista empatiakyvyn ja kärsivällisyyden. Siitä syystä mietin jo nyt, pitäiskö vaan mennä yksityiselle, missä ainakin liksa on sen verran hyvä, että lääkäreillä on korvat paremmin auki. Saa maksaa ittensä kipeeks, mutta ei se voi kovempaa kirpasta kun tän hetkinen fyysinen olo. Noh, katsotaan nyt…