05.12.2019

Jos nyt ensin tämä kandi

Minua pelottaa: mitä jos en koskaan valmistukaan, edes kandiksi? Ylimääräiset opintotuet on jo haettu masennuksen aikana. Nyt ei enää lisää tipu, ja hädin tuskin pysyn edes puolikkaassa opiskelutahdissa yleisesti tavoitellusta. Joulukuussa tilille rapsahtaa viimeinen opintotukikuukausi, ja sen jälkeen olen toimeentulotuen varassa – ja silloinkin on vielä melkein kokonaisen vuoden opinnot jäljellä ennen kandidaatin tutkinnon saamista. Yritän ulospäin näyttää pärjäävältä ja hoen kaikille ja kaikkialla, että jokainen opiskelee omaan tahtiin eikä mitään oikeaa aikataulua ole. Samalla olen kuitenkin uskomattoman epävarma ja pienienkin sanojen kolhima. Ja sitä paitsi, miten voin itsekään uskoa siihen, ettei aikataulua ole, kun sellainen ihan selvästi on yhteiskunnan taholta luotu? Jos ei ajallaan valmistu, voikin itse rahoittaa opiskelunsa. Eikä ketään byrokratian koukeroissa tunnu siinä kohtaa enää kiinnostavan syyt opiskelun hitauteen.

Kandiseminaarissa aikoinaan kurssikaverini kritisoivat, miksi osa saa tulla seminaariin tyhjin käsin, kun he itse kuitenkin tekevät aina vaaditut työt ajoissa. Istuin tuolloin takarivissä ja nieleskelin itkua: silloin olin juuri lipsumassa pitkälle sairaslomalle – olin käytännössä aloittanutkin sen jo, en vain virallisesti koska lääkäri ei ollut suostunut kirjoittamaan sairaslomaa (jep, tiedän, that’s a whole another story). Kyseisestä sairaslomasta tulikin ajan myötä reilusti yli puoli vuotta pitkä, eikä sillä kertaa edes endometrioosin takia: kaiken kaikkiaan opintojani ovat hidastaneet kolme eri terveydellistä syytä tai sairautta, nyt viimeisimpänä endometrioosi, joka hyvin uhkaavasti heiluttelee laparoskopian kirvestä pääni yllä kuin odottaen, mikä olisi minulle kaikkein epäsopivin hetki iskeä. Tunnen, miten haave kokonaisen opettajatutkinnon suorittamisesta valuu sormieni välistä kuin hienojakoinen hiekka rannalla, valuu muun hiekan sekaan kuin näkymättömiin.

Haasteissani ei ole kyse vain sairauksieni runtelemasta opiskelutahdista: myös yliopiston uudistukset ja tutkintorakenteisiin tehdyt valtavat remontit luovat valmistumiselleni aikaikkunan raamit, puhumattakaan niistä koulutuspolitiikan porkkanoista ja kepeistä, joista koko opintotukijärjestelmä tuntuu nykyään olevan rakennettu. (Esimerkiksi lainasta saa suuren osan takaisin, jos valmistuu tavoiteajassa. Kello tikittää joka kerta, kun olen läsnäoleva opiskelija yliopistolla, eli ilmoittautunut opiskelemaan. Jos siis kirjaan itseni läsnäolevaksi syksyllä koko vuodeksi ja joudun pitkälle sairaslomalle marraskuussa, menetän opintojen suhteen ison siivun aikaa tyhjyyteen, vaikka sairaslomalla saakin opiskella 40%:sti. Hyvästi siis valtion maksama osuus lainastani ja tervemenoa työelämään yli 20 tuhannen euron lainan kanssa. Epäreilua ja syrjivää, jos minulta kysytään.)

Tiedostan kipeästi, miten suuressa vaarassa olen tippua pois järjestelmästä ja yhteiskunnan uraputkesta, kouluttamattomaksi ja työttömäksi. Työkyvyttömäksikin ehkä. Toki mitä sitten tehdä tutkinnolla, jos ei ole työkykyäkään? Haluaisin kuitenkin uskoa, että vielä joskus minäkin voin ja teen, vaikka nyt kivut ovat runnelleetkin.

Toisaalta, toisinaan on valoakin näkyvissä: kävin alkusyksystä pitkän kysymyslistan kanssa opintoneuvonnassa. Sain heti alkuun jo kuulla, että tiedekuntani johtaja, dekaani, on tekemässä päätöksen, jotta moni opiskelija - mukaan laskettuna minä - saa lisäaikaa yliopiston puolelta, peräti kolme vuotta. Yksi paine siis pieneni huomattavasti, miltei hävisi kokonaan. Sen lisäksi tapasin erään toisen opettajalinjan opiskelijan ja sain häneltä vinkkejä kanditutkielmani kirjoittamiseen – siinä kun on nykyään malli, jota kukaan henkilökunnasta ei osaa meidän linjoilla ohjata. Tiedän, että kanditutkielmani on ehkä se isoin tunnemörkö: se kummittelee kandiseminaarin kurssikavereiden takaraivoon palaneissa kommenteissa ja nostaa esiin muistoja ajalta, jolloin koko elämä ja terveyteni sen mukana alkoi kaatua.

Tiedän myös, että minulla on kaikki tarvittavat kyvyt, tiedot ja taidot tehdä kandidaatin tutkielmani. Ja sitä myötä myös kanditutkintoni. Sen jälkeen tulee vielä maisterivaiheen opinnot, mutta niitä en uskalla vielä ajatella, ettei ahdistus vie minua mennessään. Jos nyt ensin tämä kanditutkinto.

Rohkelikko

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Avainsanat:
22.08.2019

Rajoittava kipu

Minulla on ollut aina siedettävät kivut, enkä ole onneksi kertakaan joutunut osastohoitoon niiden vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kipuja olisi. Kohtauksittain tulevat kivut onneksi menevät suhteellisen nopeasti ohi. Moona-sovelluksesta (lataa Moona Oirepäiväkirja App Storesta ja Google Play -kaupasta) on ollut paljon apua omien kipujen ja perusolon kartoittamisessa.

Aiemmissa teksteissäni olen sivunnut sitä, kuinka helmikuun leikkaus toi mukanaan uudenlaisia kipuja esimerkiksi peräsuolessa. Tällä hetkellä erilaiset kivut ovat läsnä joka päivä endometrioosin, vulvodynian, IBS:n ja yliaktiivisen virtsarakon kirjona. On lihassärkyä, suolisto kipua, kramppeja kohdussa sekä liikkeestä aiheutuvaa tärinäkipua.

Jatkuva kipuilu on vienyt multa paljon. Keskeisimpänä ehkä liikunnan ja liikkumisen ilon. Aiemmin olen harrastanut aktiivisesti salitreeniä ja kamppailulajeja, mutta diagnoosin ja kipujen myötä olen joutunut jättämään rakkaat harrastukset sivuun.

Liikunnan väheneminen tietysti näkyy kropassa ja ruumiinrakenteessa. Toisinaan on vaikeaa katsoa peiliin pahimman turvotuksen aikana ja miettiä, miten vuosi takaperin vielä omisti vyötärön ja esimerkiksi kunnon hauiksen. Onko tuolla peilissä todella minä? Samalla kipuilu uuvuttaa ja tuo mukanaan jatkuvan väsymyksen. Vaikka kuinka lepäisi, uupumus ei kaikkoa.

Jatkuva väsymys vie mukanaan pirteän ja aktiivisen perusluonteen ja pian ei jaksaisi enää muuta kuin pakolliset velvollisuudet, jos edes niitä. Kavereiden kanssa tulee harvemmin lähdettyä ulos, koska ruokapaikan ruoka ei välttämättä sovi omalle kropalle tai vatsa ei kestä alkoholia. Leffassa käyminen jännittää, koska toisinaan on päiviä, kun saa kymmenen minuutin välein ravata vessassa. Entä jos kipupiikki iskee, enkä pysty hetkellisesti edes liikkumaan?

Tällä hetkellä elän melko voimakkaiden kipujen värittämää elämää ja edessä on todennäköisesti kipukynnyksen nostattajien lisääminen lääkekimaraan. Vaikka suoriudunkin normaalista arjesta lähes ongelmitta, on kenties itse pelko kivusta suurempi ongelma. Keskeisin syy esimerkiksi liikunnan vähäisyydelle on tällä hetkellä pelko kipujen pahenemisesta. Juoksusta aiheutuva tärähtely ja salilla ponnistaminen laukaisevat useimmiten kivun. Tämän myötä kaikki fyysinen rasitus on alkanut pelottaa.

Erityisesti sairaalakäynnit ja alateitse tapahtuvat tutkimukset ovat alkaneet pelottaa ja ahdistaa. En aiemmin ole pahemmin sairaalaa ja lääkärissä käymistä vierastanut, mutta kivuliaat käynnit ovat jättäneet jälkensä. Erityisesti papakokeen ottamisen jälkeen ajatus jalkojen avaamisesta gynekologille lähinnä kauhistuttaa.

Minulle on sanottu, etten saa antaa kivun määrittää elämääni ja tekemisiäni. En halua kuulemma päätyä kipukroonikoksi, joka elää koko elämäänsä kipujen kautta. Samaan aikaan kuitenkin pitäisi osata olla itselleen armollinen ja huomioida kipu arjessa. Miten ihmeessä minun kuuluisi löytää kultainen keskitie ja pystyä tasapainottelemaan kahden ääripään välillä niin, että elämäntavat pysyvät hallinnassa? Kuinka tulisi pärjätä kivun kanssa, joka tuntuu määrittelevän jokaista elämän osa-aluetta?

Aino

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Avainsanat:
18.07.2019

"Unohdatko sä mun pimpin?!" ja muita kommelluksia

Endometrioosi on tuonut elämääni paljon tosi kivuliaita hetkiä, joita en rehellisesti sanottuna kovin lämmöllä muistele. Endometrioosi on kuitenkin tuonut elämääni myös melko hulvattomia ja tragikoomisia tilanteita, joille ei voi jälkeen päin kuin nauraa. Kerron teille kolme, jos ei hauskaa niin ainakin surkuhupaisaa, tarinaa tämän matkan varrelta.

1. Lääkehuurutarinat

Niitä on paljon. Valitsin kuitenkin tämän ehdottomasti (mielestäni) noloimman teille kerrottavaksi ja julkaistavaksi ihan kaikkien niiden ihmisten luettavaksi, jotka tietävät internetistä yhtään mitään. Here we go:

Ennen diagnoosia olin käymässä päivystyksessä. Olin turhautunut ja väsynyt sekä omasta mielestäni ylilääkitty – tuohon aikaan pääni ei kestänyt vahvoja kipulääkkeitä lainkaan ja menin niistä aivan sekaisin (siitä saattaa olla ystävilläni jonkinnäköistä todistusaineistoa WhatsApp-ääniviestien ja screenshotattujen snäppien muodossa). Pääsin päivystävän gynekologin vastaanotolle. Tuohon aikaan häpeilin haarojeni avaamista jopa gynekologin edessä, mutta kipulääkitys oli poistanut jotain filttereitä ja uskaltauduin keskustelemaan häpeästä gynekologin ja kätilön kanssa. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

”Mulla on aina ollut sellanen hävettävä olo kun oon joutunut gynelle. Tuntuu että ne kaikki lääkärit vaan nauraa mun pimpille niiden mielessä”, voivottelin väsyneenä.
”Älä huoli, harva vagina jää mitenkään erityisesti mieleen kun niitä näkee tässä työssä aika paljon”, naurahti nuorehko naislääkäri samalla, kun hän ultrasi munasarjojani.
”Ai siis mitä, unohdatko sä mun pimpin?!” tokaisin ja purskahdin itkun- ja naurunsekaiseen hörötykseen.

Kerroin tästä (toivottavasti) gynekologin yövuoroa piristäneestä dialogista myöhemmin poikaystävälleni. Hän tokaisi, että: ”ton jälkeen sun pimppiä tuskin unohdettiin.” No… joo. Ei varmaan.

2. Selitä keski-ikäiselle miesopettajalle verisistä vuodoistasi –tilanne

Tämä toinen tositarina sijoittuu koulun tyttöjen vessaan. Ihana ystäväni haki minulle apua koulun kansliasta kesken oppitunnin, sillä olin oksentamassa tyttöjen vessassa järkyttävien vatsakramppien takia. Huomasin vuotavani runsaasti verta, juurikin sieltä, kuten opettaja vaginaani viittasi. Minä makasin lattialla sikiöasennossa ja meidän keskustelumme keski-ikäisen miesopettajani kanssa meni näin:

”Täältä hätäkeskuksesta kysyttiin että... ööh... vuotaako verta?”
”Ai mistä?”
”No, siis, juurikin sieltä.”
”Niin siis mun vaginasta?” (Ope lehahti tässä kohtaa punaiseksi.)
”Juu niin siis sieltä.”
”Joo, tulee ihan reippaasti.”
”Tämä selvä.”

Opettaja jatkoi hätäpuhelua ja minun teki vähän mieli nauraa samalla, kun sattui ihan helvetisti. Aiemmin en uskonut, että vaivaantunut aikuinen mies pillupuheen äärellä saisi minua koskaan nauramaan. Ehkä minä vain etsin tuossa tilanteessa lohtua ihan mistä vaan.

3. Raskausviikot 35+4 –tyyppinen turvotus junassa

Olin junassa matkalla kotiin Korento ry:n nuorisotiimin järjestäytymisviikonlopusta (psst! Seuraa meitä instassa @nuoretkorennot). Juna oli viimeistä paikkaa myöden loppuunmyyty, ja minäkin olin onnistunut saamaan itselleni vain invapaikan. Kuten moni junalla matkustava tietää, invapaikka ei ole mikään kunnon istuin. Onnekseni invapaikalla oli kuitenkin runsaasti tilaa - vatsani oli nimittäin äärimmilleen turvonnut. Pääsin hieman jaloittelemaan ja hieromaan omaa turvotusvauvaani. Eräs nainen katsoi minua pitkään, eikä se minua oikeastaan kiinnostanut. ”Luulkoot mitä luulee”, ajattelin, ja jatkoin oman oloni helpottamista kaikin mahdollisin keinoin. Ulosantiani tuki H&M:n äitiysosastolta hankitut tuliterät mamafarkut, jotka ovat turvotuksen kanssa ihan must.

”Meeppä sä tuohon seisomaan niin pääsee tuo odottava äiti mahansa kanssa istumaan”, kuulen naisen yhtäkkiä sanovan vieressään istuvalle teinipojalle.

Hetken mietin, että mitä, puhuuko hän oikeasti minulle? Nopeasti tajusin, että jep – minä olin juurikin niin turvonnut, että se nainen luuli ihan oikeasti minun olevan raskaana. No joo, helpompi leikkiä mukana kun alkaa selittämään endometrioosista junassa. Vaikka tietoisuuden levittäminen olisikin tarpeen, turvonneen vatsan kanssa luennointi siinä täpötäydessä junassa ei juuri sillä hetkellä napannut laisinkaan.

”Ei mun tarvitse istua, parempi vain kun pääsee vähän jaloittelemaan”, sanoin ja hymyilin epävarmasti.
”No mutta mä voin nostaa tuon sun laukun kyllä ettei sun tarvitse alkaa nostelemaan mitään turhan painavaa”, junanainen hymyili ehdottomasti leveämmin kuin minä ja melkein nousi jo penkistään. O-ou.

Selitin hätäisesti jotain siitä, ettei matkalaukkua tarvitse nostaa, koska saatan tarvita sieltä läppäriä. Junanainen ei tullut nostamaan sitä ylähyllylle. Tämän seurauksena en kehdannut käyttää läppäriä koko matkan aikana, sillä se oli oikeasti repussani eikä siinä matkalaukussa, jota nainen tarjoutui nostamaan.

Loppuun vielä muutama sana näiden tositarinoiden staroille:

Lääkehuuruyön gynekologi: jos luet tätä, toivottavasti olet ehtinyt jo unohtaa minut ja pimppini.

Keski-ikäinen miesopettaja: jos luet tätä, olen pahoillani. Toivottavasti gynekologiset vuodot ovat nykyään sinulle helpompi puheenaihe.

Junanainen: jos luet tätä, kiitos ja anteeksi. Olet herttainen. On hienoa, että maailmassa on vielä kaltaisiasi ihmisiä. Anteeksi, että huijasin olevani raskaana. Saatoin toki tehdä tilanteesta hieman vähemmän kiusallisen meille molemmille leikkimällä, että olen raskaana. Toivottavasti siis ymmärrät.

Charlotta

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Avainsanat: