05.12.2019

Jos nyt ensin tämä kandi

Minua pelottaa: mitä jos en koskaan valmistukaan, edes kandiksi? Ylimääräiset opintotuet on jo haettu masennuksen aikana. Nyt ei enää lisää tipu, ja hädin tuskin pysyn edes puolikkaassa opiskelutahdissa yleisesti tavoitellusta. Joulukuussa tilille rapsahtaa viimeinen opintotukikuukausi, ja sen jälkeen olen toimeentulotuen varassa – ja silloinkin on vielä melkein kokonaisen vuoden opinnot jäljellä ennen kandidaatin tutkinnon saamista. Yritän ulospäin näyttää pärjäävältä ja hoen kaikille ja kaikkialla, että jokainen opiskelee omaan tahtiin eikä mitään oikeaa aikataulua ole. Samalla olen kuitenkin uskomattoman epävarma ja pienienkin sanojen kolhima. Ja sitä paitsi, miten voin itsekään uskoa siihen, ettei aikataulua ole, kun sellainen ihan selvästi on yhteiskunnan taholta luotu? Jos ei ajallaan valmistu, voikin itse rahoittaa opiskelunsa. Eikä ketään byrokratian koukeroissa tunnu siinä kohtaa enää kiinnostavan syyt opiskelun hitauteen.

Kandiseminaarissa aikoinaan kurssikaverini kritisoivat, miksi osa saa tulla seminaariin tyhjin käsin, kun he itse kuitenkin tekevät aina vaaditut työt ajoissa. Istuin tuolloin takarivissä ja nieleskelin itkua: silloin olin juuri lipsumassa pitkälle sairaslomalle – olin käytännössä aloittanutkin sen jo, en vain virallisesti koska lääkäri ei ollut suostunut kirjoittamaan sairaslomaa (jep, tiedän, that’s a whole another story). Kyseisestä sairaslomasta tulikin ajan myötä reilusti yli puoli vuotta pitkä, eikä sillä kertaa edes endometrioosin takia: kaiken kaikkiaan opintojani ovat hidastaneet kolme eri terveydellistä syytä tai sairautta, nyt viimeisimpänä endometrioosi, joka hyvin uhkaavasti heiluttelee laparoskopian kirvestä pääni yllä kuin odottaen, mikä olisi minulle kaikkein epäsopivin hetki iskeä. Tunnen, miten haave kokonaisen opettajatutkinnon suorittamisesta valuu sormieni välistä kuin hienojakoinen hiekka rannalla, valuu muun hiekan sekaan kuin näkymättömiin.

Haasteissani ei ole kyse vain sairauksieni runtelemasta opiskelutahdista: myös yliopiston uudistukset ja tutkintorakenteisiin tehdyt valtavat remontit luovat valmistumiselleni aikaikkunan raamit, puhumattakaan niistä koulutuspolitiikan porkkanoista ja kepeistä, joista koko opintotukijärjestelmä tuntuu nykyään olevan rakennettu. (Esimerkiksi lainasta saa suuren osan takaisin, jos valmistuu tavoiteajassa. Kello tikittää joka kerta, kun olen läsnäoleva opiskelija yliopistolla, eli ilmoittautunut opiskelemaan. Jos siis kirjaan itseni läsnäolevaksi syksyllä koko vuodeksi ja joudun pitkälle sairaslomalle marraskuussa, menetän opintojen suhteen ison siivun aikaa tyhjyyteen, vaikka sairaslomalla saakin opiskella 40%:sti. Hyvästi siis valtion maksama osuus lainastani ja tervemenoa työelämään yli 20 tuhannen euron lainan kanssa. Epäreilua ja syrjivää, jos minulta kysytään.)

Tiedostan kipeästi, miten suuressa vaarassa olen tippua pois järjestelmästä ja yhteiskunnan uraputkesta, kouluttamattomaksi ja työttömäksi. Työkyvyttömäksikin ehkä. Toki mitä sitten tehdä tutkinnolla, jos ei ole työkykyäkään? Haluaisin kuitenkin uskoa, että vielä joskus minäkin voin ja teen, vaikka nyt kivut ovat runnelleetkin.

Toisaalta, toisinaan on valoakin näkyvissä: kävin alkusyksystä pitkän kysymyslistan kanssa opintoneuvonnassa. Sain heti alkuun jo kuulla, että tiedekuntani johtaja, dekaani, on tekemässä päätöksen, jotta moni opiskelija - mukaan laskettuna minä - saa lisäaikaa yliopiston puolelta, peräti kolme vuotta. Yksi paine siis pieneni huomattavasti, miltei hävisi kokonaan. Sen lisäksi tapasin erään toisen opettajalinjan opiskelijan ja sain häneltä vinkkejä kanditutkielmani kirjoittamiseen – siinä kun on nykyään malli, jota kukaan henkilökunnasta ei osaa meidän linjoilla ohjata. Tiedän, että kanditutkielmani on ehkä se isoin tunnemörkö: se kummittelee kandiseminaarin kurssikavereiden takaraivoon palaneissa kommenteissa ja nostaa esiin muistoja ajalta, jolloin koko elämä ja terveyteni sen mukana alkoi kaatua.

Tiedän myös, että minulla on kaikki tarvittavat kyvyt, tiedot ja taidot tehdä kandidaatin tutkielmani. Ja sitä myötä myös kanditutkintoni. Sen jälkeen tulee vielä maisterivaiheen opinnot, mutta niitä en uskalla vielä ajatella, ettei ahdistus vie minua mennessään. Jos nyt ensin tämä kanditutkinto.

Rohkelikko

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Avainsanat:
03.10.2019

Se antaa enemmän kuin ottaa

Tällä hetkellä elän endometrioosini kanssa balanssissa. *Kopkop*  

Käytän otsikkona toimivaa lausetta enemmän vapaaehtoistyössä kuin endometrioosin kuvailussa. En myöskään halua luoda teille väärää käsitystä: endometrioosi ei aina ole niin antava. Kuitenkin, kun katson isoa kuvaa ja mietin päiviä taaksepäin kaiken sen pahan olon, kippurassa makaamisen ja itkun seasta, ensimmäisenä nousee mieleen ne hetket, kun olin onnellinen ja turvassa.  

Koen, että vaikka endometrioosi on aiheuttanut huonoja hetkiä, päiviä sekä erittäin huonoja viikkoja, olen silti suunnattoman onnellinen. Suunnattoman onnellinen toki siksi, että mulla on koko tämän matkan ollut äärettömän tiivis sekä turvallinen tukipiiri, johon kuuluu ihmiset kavereista vanhempiin. Kuitenkin myös isoksi osaksi siksi, että se minun tukipiiri on koko ajan jatkanut kasvuaan.  

Siispä koen, että voin sanoa endometrioosin antaneen minulle jotain. Jotain, mitä ei voi koskaan mitata minkäänlaisella mittarilla. Jotain, mistä en koskaan uskonut haaveilevani. Jotain, mistä en koskaan halua luopua. Tämä jotain on hurja määrä rakkaita ihmisiä.  

Endometrioosini on tuonut minun elämään niin monta rakasta ja korvaamatonta ihmistä, etten varmasti voi yhdellä kädellä heitä laskea. Ne ihmiset eivät hyvin varmasti olisi elämässäni mukana, ellen olisi tähän sairauteen sairastunut. Olen löytänyt vierelle hurjan määrän tukijoita, luotettavia ystäviä sekä huonon päivän pelastajia. Monet näistä ihmisistä ovat niitä, jotka luottivat minun tulevaan ammattitaitooni kätilönä silloin, kun olin varma, etten koskaan pääse kouluun. Saati ne hetket, kun olin jo heittämässä hanskoja tiskiin koko unelman kanssa.  

Endometrioosini on onnistunut pysyvien ystävien lisäksi tuomaan elämään myös mahdollisuuksia. Kouluttaessani tulevia hoitajia koen itseni äärettömän onnekkaaksi. Saan tehdä sellaista vapaaehtoistyötä, jossa olen onneni kukkuloilla. Minua tuetaan siinä, että haluan kehittyä niin ammattilaisena kuin puhujanakin. Etenkin siinä, että haluan olla mukana rikkomassa tabua näistä sairauksista ja menkoista.  

Olen myös oppinut nauttimaan enemmän siitä, kun en muista koko sairauden olemassa oloa. Joskin tätä tapahtuu harvoin.  

Kaikessa kamaluudessaan ja kivussaan, endometrioosin kautta olen onnistunut saamaan elämääni iloa ja iloja. Tukea ja turvaa. Ennen kaikkea kuulluksi sekä nähdyksi tullutta oloa. Turvallisuutta sekä rakkautta. Loppuiän ystäviä ja onnen muistoja.  

Siispä kiitos ja saat anteeksi endometrioosi. Onneksi osaamme tällä hetkellä elää sulassa sovussa, vaikka joskus pelkäänkin, että milloin aiot herätä talviuneltasi.  

Susanna

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Avainsanat:
08.08.2019

Olen pahoillani, tänään en jaksa

Oli tarkoitus kirjoittaa tällä kertaa positiivisista asioista, joita sairaus on tuonut mukanaan. Koen kuitenkin tällä hetkellä sydäntä lähemmäksi avautua siitä tunteesta, kun joka puolella ympärillä on vain kipua ja pahaa oloa.

Voin itse tällä hetkellä endometrioosini kanssa tasapainossa (koputtaen puuta). Vahvat hormonihoidot ovat teettäneet tulosta ja sain vihdoin keventää lääkitystäni. Ah, mikä ihana tunne. Vai onko sittenkään?

Ympäriltäni löytyy hurja määrä vahvoja endometrioosia sairastavia, jotka taistelevat hoitonsa eteen tai painivat kipujen kanssa aamusta iltaan sekä yöhön. Nämä ihmiset ovat olleet tukenani oikeastaan jokainen kerta, kun olen kivuista rikki tai pää on ollut hajoamassa vaihdevuosioireiden vuoksi. Koen itseni hyvinkin avuttomaksi. Miten voin olla avuksi näille todella tärkeille ihmiselle, kun oma tilanne on nyt hyvä? 

Joka kerta, kun saan viestin ystävältäni kivuista tai näen kirjoituksen siitä, kuinka lääkäristä ei taaskaan saanut apua tai kuulen lauseen "ne on vain menkat", minun tekee mieli huutaa. Miksi? Miksi meidän pitää kärsiä kivusta? Miksi tästä sairaudesta ei tiedetä? Miksi joku kehtaa sanoa, että ne ovat vain menkat, kun ne ovat paljon enemmän? 

Myönnän, että tämän hetkinen oma tilanteeni sotkee ajatuksia, herättää hämmentävää olotilaa sekä aiheuttaa sekasortoa oman pääni sisällä. En osaa itsekään tällä hetkellä suhtautua endometrioosiin yhtä itsevarmasti mitä tein vuosi sitten, joten miten muka voisin auttaa jotain muuta? Oma hyvä tilanne puskee päälle myös jonkinlaista etäisyyden tuntua. En haluaisi olla keskellä sitä pahaa oloa ja kipua. Itsekästäkö? Siltä se ainakin kuulostaa. En osaa erottaa tällä hetkellä omaa hyvää tilannettani muiden huonosta niin, etten ottaisi siitä myös hieman itselleni. 

Uskon ja tiedänkin, etten ole ainoa joka pyörittää näitä ajatuksia pään sisällä. Siksipä herättelenkin kysymyksen: Onko aina oltava vertainen? Onko okei antaa omien voimavarojen kulua, koska tärkeä ihminen voi huonosti? Onko väärin sulkeutua avun tarvitsijalta? 

Vastaus on yksinkertainen: ei ole. Aina ei ole pakko jaksaa olla vertainen ja asian voi tuoda ystävällisesti julki. "Olen pahoillani, mutta tänään en kykene olemaan tarvitsemasi vertainen, vaikka kuinka haluaisin." Se vastaanottava osapuoli ymmärtää kyllä. Mikäli ei siinä hetkessä, niin varmasti myöhemmin. Sen ääneen sanominen, ettei itse nyt kykene antamaan parastaan, voi olla haastavaa. Se voi herättää ikäviä tunteita. Se on täysin okei. Olen kokenut itselle helpottavaksi, kun kerron tämän ääneen. Ymmärtäminen on myös tällöin toiselle helpompaa. 

Oman hyvinvoinnin asettaminen etusijalle koskee myös niitä tapauksia ja tilanteita, kun sinä jo valmiiksi voit hyvin. Aina ei ole pakko kuluttautua loppuun asti.

Susanna

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Avainsanat: