22.09.2017

Ethän kuole, äiti?

Kun äiti sairastuu endometrioosiin, perhearki voi muuttua radikaalisti. Minun ja kahden lapseni elon orkestrointi on luistanut sairaudestani huolimatta aina melko mutkattomasti. Kun endometrioosi kehossani viime syksynä äityi raivoisaksi, piti sopeutua aivan uuteen. Jäin sairauslomalle, minut operoitaisiin laajasti lähikuukausina. Täytyi hiljalleen pyytää ulkopuolista apua, täytyi hidastaa. Vihasin yhtäkkistä kykenemättömyyttäni enemmän kuin yhtäkään kivun vyöryä koskaan. On hirvittävän vaikeaa olla samaan aikaan riittämätön ja korvaamaton. Silti haastavinta oli lasteni kokeman kuolemanpelon käsitteleminen.

Sairauteni hankaluus oli pysynyt pitkään piilossa elämäni ihmisiltä: lääkkeet pitivät kipuni pääsääntöisesti hallinnassa. 20 vuotta intensiivitreeniä endometrioosin opissa oli tehnyt minusta ammattipärjääjän töissä, koulussa ja kotona. Minä olen aina ollut se kulmakarvojen kohottelua kohdannut leikkipuistoentusiasti, joka rymyää lastensa seikkailujen seassa lähes innokkaampana kuin lapset itse. Naapurustomme pihanpienten keskuudessa niitin mainetta ja kunniaa Hurjana Neiti Pitkäsäärenä, jonka tehtävänä toistui jahtausleikki, riemun ja jännityksen sekainen kikatus kieppui kirkkaana kattojen ylle illasta seuraavaan. Pian päivittäinen kuume, kipu ja jatkuvaksi käynyt verenvuoto pakottivat minut jäämään sisään ja lepoasentoon. Siinä missä endometrioosini laatu paheni harpaten, ei Pitkäsääri jaksanutkaan harppoa enää. Lapsilta ei pidä salailla, siispä kissa pöydälle.

Kerroin lapsilleni, että sairastan endometrioosia, sairautta voi hoitaa, ja että hoidon jälkeen voin merkittävästi paremmin. Toinen lapsistani on ollut vähällä menettää henkensä rutiinileikkauksen yhteydessä. Ehkä erityisesti siksi iäisyyskysymyksiä riitti, ja niitä tutkasteltiin tuhatlukuisin tavoin. Tarvittiin roimasti realismia ja lukuisia lohtulauseita, ja myönteisyys pysyi kuin pysyikin yllä arjen pyörässä. Niinä hetkinä, kun esiin nousi lasten pelko kuolemastani, meillä ei hyssytelty. Peruuttamattoman menettämisen pelko on ihmiseen kirjoitettu, se on puhuttava puhki. Kerran pelon ryskyessä yli hurjana, pieni pohti itkien kenen hoiviin hän haluaisi, jos äiti kuolisi. Äiti ei aio teiltä tähän endometrioosiin kuolla, vannoin silloin lujin karhunhalauksin. Lasten nukahdettua itkin minäkin, pidäkkeettä. Sydäntäni särki. Mikä minä olen mitään lupaamaan.

Kun leikkausajankohta kuukausien päästä koitti, halasin lapset, he jäivät luottavaisina äitini seuraan. Leikkauspöydällä kreikkalaisen mytologian kaksoisveljet uni ja kuolema, Hypnos ja Thanatos, kieppuivat esilääkityssä mielessäni, kun pyysin anestesiologilta syviä, hyviä unia. Heräsin vähemmän runollisesti omaan merkilliseen mölinääni. Varsin elossa, kivutta; vailla mitään käsitystä menneistä tunneista. Heräämöhoitajan punaisessa avainkaulanauhassa oli valkeita kirkkoveneitä. Hän nauroi minun hourineen pizzan ja Nintendon perään, leikkaus oli sujunut odotettua paremmin. Soitin kotiin, huojentuneet lapset hurrasivat mummunsa kanssa. Kolmen päivän kuluttua olin kotona. Tänään Pitkäsääri on palannut, hän harppoo hurjempana kuin koskaan – ja kovempaa kuin kilpakumppaninsa endometrioosi. Nukummepa tovin vain, tai iäti, elämä jatkuu aina.

Anna Pajari

 

Lue lisää Anna P:n tekstejä:

Syvälle perseeseen sattuu

Vaaleiden viisnollaykkösten muistolle

Kommentit

Kommentoi