Raskaus on edennyt siihen pisteeseen, että toinen kolmannes päättyy ihan pian. Niin sanottu loppulaskenta alkaa ja joulukuu tuntuu lähestyvän hurjaa vauhtia. Tein äskettäin julkisen some päivityksen asiasta ja tuntui hullulta, että pystyin sellaisen edes tekemään. Minä, raskaana?
Sain kunnon flashbackit tällä viikolla, vietyäni asiakkaani hammashoitolaan. Samaisella käytävällä vuosi sitten sain puhelun lahjasolujen löytymisestä. Muistan sekavan olon, kun yritin soitella ennen ajan alkamista joka paikkaan, että mitäs nyt. Muistan, kuinka ihanasti minut kohdattiin kerta toisensa jälkeen. Toinen flashback tuli, kun kävin verikokeissa sairaalassa, jossa hoitoja varten ravasin monet kerrat ultrattavana. Käytävällä kävellessä mietin, että aika ihmeellistä, että siitä yhdestä ainoasta selvinneestä alkiosta kasvaa nyt pieni ihminen mun sisällä. Miten lähellä se on ollut, että en olisikaan tässä pisteessä juuri nyt.
Kerroin somepäivityksessä rehellisesti surun ja tyhjän sylin täyttämistä vuosista ja siitä, kuinka lahjasolujen avulla, saisin pian suurimman lahjani. Olen alusta asti ollut kaikille avoin asiasta ja haluan sitä myös jatkaa. Uutena on tullut se tosiasia, että matkaani löytyi kuin löytyikin se kovin kaivattu kumppani. Hän itseasiassa tuli elämääni jo viime syksynä, hyvin pian hoitojen aloituksen aikoihin. Olemme joutuneet käymään todella paljon vaikeita keskusteluita, mutta todennäköisesti niiden ansiosta kannoin tavarani hänen luokseen nyt syksyllä ja harjoittelemme yhteistä elämää, valmistautuen yhdessä uuden pienen ihmisen tulemiseen.
Omalla suvulle tai lähipiirille asian kertominen on tuntunut luontevalta ja helpolta. Sen sijaan kumppanin sukulaisten reaktiot ja suhtautuminen ovat jännittäneet todella paljon. Mutta kumppani on suhtautunut asiaan varsin järkiperäisesti ja kertonut että olen itsellinen äiti, joten selittelyn tarvetta heitä tavatessa ei enää ole. Kaikki ovat myös suhtautuneet asiaan todella hyvin. Tämän lisäksi onkin ollut iso ajatustyö oman identiteetin kanssa. Olenko edelleen itsellinen äiti? Lapsi on minun, vain ja ainoastaan minun, noin niin kuin juridisestikin. Sosiaalinen vanhemmuus liitetään todennäköisesti kuitenkin kumppaniini, johon olen pikkuhiljaa jo opetellut totuttelemaan. Ja yhdessä tässä ollaan perhettä saamassa, joten lapsi tulee ainakin joltain osin olemaan myös kumppanini. Vaikka virallisesti tulenkin aina olemaan itsellinen äiti.
Sen lisäksi, että tuntuu uskomattomalta sairauksistani huolimatta, olla nyt raskaana, niin vielä uskomattomammalta tuntuu, että viereltä löytyy niin järkevä ja hyvä tyyppi. Hän on suhtautunut tulevaan lapseen todella ihanasti. Ajattelin, että tällaista sattuu vain Iidan matkassa- tilin kaltaisissa tilanteissa. Ja sadultahan tämä tuntuu, vaikka aika tavallisesti tämä meidänkin juttu alkoi. Samoista harrastuspiireistä, josta heräsi kiinnostus toista kohtaan, joka lopulta syveni ja muuttui parisuhteeksi. Että jos jotain, niin muille asiasta kipuileville, haluaisin luoda uskoa, että kyllä sellaisiakin ihmisiä on, joille lahjasolulapsi tai itsellinen äitiys ei ole este tai edes hidaste. Ja näitähän varmasti riittää maailmassa, niistä ei vain ehkä puhuta niin paljon.
Harvoin perheiltä kysellään, että onkos kaikki lapset nyt varmasti molemmat 100% biologisesti sinun/teidän. Ja tavalliset, heterosuhteessakin olevat pariskunnat käyvät hoitoja läpi, jonka seurauksena voi olla, että lahjasoluja on myös heidän kohdallaan käytetty. Jotenkin tämänkin sanoittaminen ”ääneen” tuntuu tärkeältä. Perhemuotoja on nykyään niin paljon erilaisia, että tämä on vain yksi niistä. Ja vanhemmuus on muutakin kuin biologiaa. Sen jos minkä olen lastensuojelun kentällä todennut. Biologia ei tee kenestäkään automaattisesti ”vanhempaa”, vaan se koostuu niin monesta eri osatekijästä ja kaikista eniten omasta halusta olla lapsen elämässä mukana. Solujen lahjoittajakaan ei ole lapsen "isä" vaikka häneltä osa lapsen biologiasta tuleekin.
Niimpä minun yhtä onnekasta, ainoaa keräilystä selvinnyttä ja tuoresiirrolla siirrettyä alkiotani, kaitsee jatkossa kaksi vanhempaa. Ja se, jos mikä on aika ihanaa. Vaikka täytyy myöntää, että välillä olen jättänyt mainitsematta kumppanista, koska tiedän että se on monille niin kipeä paikka, mutta yritän myös ajatella, että miksi minun pitäisi olla hiljaa omasta onnestani, vain sen takia että se tekee kipeää muille. Joten jatkossa yritän puhua asiasta, en kehuskellen tai ylpeillen, mutta asian esiin tuoden, koska onhan se yhtälailla osa elämääni, kuin tämä pieni ihmeeni, joka rymyää vatsassani.
