Moona-blogi

Vuodenvaihteessa some on ollut täynnä erilaisia vuosikoosteita ja ihmisten kirjoituksia siitä, mitä merkittävää heille on kuluneena vuonna tapahtunut. Minulla ei ole ollut tapana laatia tällaisia, mutta tänä vuonna olisi tehnyt mieli. Ja olisinkin sen tehnyt, elleivät minun merkittävimmät asiani olisi niin henkilökohtaisia, että niistä kirjoittaminen omalla sometilillä ei tunnu luontevalta.

Omaan vuoteeni liittyy tietysti ennen muuta vanha tuttu taistelutoverini PCOS. Toisaalta olisikin upeaa uskaltaa kirjoittaa tästä avoimesti kaikille, sillä toivoisin että tieto erilaisista gynekologisista sairauksista ja oireyhtymistä saavuttaisi ihmisiä laajemmin. Itseänikin olisi auttanut, jos olisin tiennyt enemmän PCOS:sta jo aiemmin, tai jos vaikkapa vanhempani olisivat tienneet. Olen elänyt siinä ilmeisen yleisessä kuplassa, jossa ajatellaan, että PCOS liittyy vain hedelmällisyyteen ja tulee ajankohtaiseksi ehkä sitten, jos haluaa lapsia.

Kiitos oman lääkärini, olen vuoden aikana ymmärtänyt miten monimutkaisesta ja laajasti vaikuttavasta asiasta on oikeasti kyse. Onkin kiinnostavaa, että tällä hetkellä kansainvälisellä tasolla pohditaan, tulisiko PCOS eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymä nimetä uudelleen esimerkiksi nimellä, joka ei veisi ajatuksia vain munasarjoihin. Munasarjat -sana kun tuntuu asettavan oireyhtymän suoraan sinne ”jotain naisten vaivoja, ei kiinnosta” -laariin.

Olen ollut ilahtunut myös siitä, että Suomessa on parhaillaan useampikin PCOS:ään liittyvä tutkimusprojekti meneillään. Niistä toivottavasti hyödymme tulevaisuudessa me kaikki PCOS-potilaat. Esimerkiksi Instagramista olen vastikään lukenut erään gynekologin videon kommenteista vähän järkyttyneenä PCOS-ihmisten kommentteja, jotka osoittivat että kyseinen video sisälsi todella paljon uutta tietoa heille. Minusta videolla kerrottiin ihan perusjuttuja ja toivonkin, että ihmiset saisivat diagnoosin saadessaan myös oikeasti riittävästi tietoa asiasta.  

Sitten siihen vuosikoosteeseen: kuluneen vuoden aikana omat veriarvoni ovat parantuneet merkittävästi. Esimerkiksi insuliiniresistenssiin liittyvät arvot ovat melko hurjista lukemista tulleet reippaasti alaspäin oikean lääkityksen sekä syömisiin tehtyjen aika maltillisten muutosten myötä. Itselläni vaikkapa peruslabroihin usein kuuluva verensokeriarvo on aina ollut normaali, mutta lääkärini mukaan todennäköisesti jossain kohtaa taustaongelmani olisivat alkaneet näkyä myös siinä. Painoni on tässä samalla laskenut aika merkittävästi, minkä ajattelen myös olevan ennen muuta sen ansiota, että oikean lääkkeen avulla kehoni toimii normaalimmin.

Lisäksi sain syksyllä ensimmäiset luomu-menkat, sellaisia en muista itselläni olleen 2020-luvulla ehkä kertaakaan. Tähän asti olen vuosia syönyt silloin tällöin hormonikuurin, jotta kuukautiset tulisivat edes joskus. Toisaalta on ihanaa, että kehoni selkeästi tajuaa ainakin vähän siitä, mitä sen pitäisi tehdä, toisaalta taas en ole varsinaisesti kaivannut tai edes muistanut sitä, miten paljon hormonit voivat vaikuttaa myös mielialaan. Ylipäätään menkat eivät ole olleet osa elämääni juuri lainkaan viimeisen viiden vuoden aikana ja nykyinen meno tuntuu melkein kuin murrosiän uudelleen elämiseltä, kun ei oikein tiedä mitä odottaa tai onko kierto nyt 30 vai 80 päivää. Mielenkiinnolla jään siis seurailemaan, mitä seuraavaksi…

Matleena

Makaan tyylikkäällä kauneusklinikalla kasvohoidossa. Mutta en rentouttavassa kasvohoidossa, vaan kasvojen ihokarvojen poistoon tarkoitetussa laserhoidossa. Samalla rahalla saisi varmaan useammankin kasvohoidon tai kampaajakäynnin, sen sijaan minä makaan viilentävän laitteen alla samalla, kun hoitaja käsittelee kasvojani pieniltä polttavilta sähköiskuilta tuntuvia impulsseja antavalla laitteella.

Hoidon lopuksi hoitaja levittää voidetta iholleni sekä usein pyyhkii myös kyyneleeni, koska refleksinomaisesti ne tulevat tiettyjä kasvojen alueita käsitellessä. Keho reagoi, vaikka varsinainen kipu on niin lyhyt hetki, etten sitä oikeastaan huomaa. Vaikka nämä kyyneleet eivät liity kipuun tai suruun, ne toisaalta sopivat tilanteeseen, koska jossain sisimmässäni olen surullinen siitä, että omaan naiseuteeni kuuluu myös tällaista. Tällä klinikalla muut hoitavat kauneuttaan ja minä kauheuttani, mietin lähtiessäni ja toivoessani, että seuraavaan kertaan olisi pitkä aika.

Hirsutismi astui elämääni ehkä parikymppisenä. Muutamat ensimmäiset karvat eivät aiheuttaneet itsessäni sen kummempia ajatuksia. Sitten tilanteeseen jotenkin tottui eikä sen pahenemista heti edes huomannut. Nyppimisestä ja sheivaamisesta tuli osa arkea, sillä tärkeintähän oli se, että kukaan ei huomaa. Tuntui ja tuntuu yhä todella ahdistavalta ajatukselta, että joku kiinnittäisi huomiota siihen, että kasvoissani kasvaa ”ylimääräisiä” karvoja. Niinpä niitä täytyy tarkkailla ja aika ajoin jatkuvaan sheivaussänkeen kyllästyttyäni vierailen laserhoitajani luona.

Toisaalta olen onnekkaassa asemassa, että olen voinut poistattaa ylimääräisiä karvoja näin. Itse en ole toistaiseksi kokeillut mitään lääkehoitoja eikä omalla alueellani julkiselta puolelta tietääkseni tarjota laserin kaltaista apua tällaiseen ongelmaan. Luulen, että itselläni ilman hoitoja olisi nykyään ihan kunnon parta ja viikset. Arjessa kasvot ovatkin se pääongelma, sitten on vielä muu keho. Joku toinen sheivaa sääret, minä taas esimerkiksi vatsan, ja sitten nypin ylimääräiset karvat rinnoista. Viikonloppureissulle pitää tietysti muistaa pakata koko karvanpoistovälineistö mukaan. Joskus tuntuukin, että kehoni käyttää kaikki paukut kaikkialle muualle, paitsi hiuksiin.

Hirsutismi saa minut tuntemaan, että olen paljon huonompi kuin muut naiset, jotenkin viallinen ja epänaisellinen. Se saa minut kokemaan itseinhoa ja ajattelemaan, etten koskaan kelpaa kenellekään, koska olen tällainen. Valitettavasti tunne ei aina kuuntele järjen ääntä, joka yrittää kyllä väittää vastaan näille ajatuksilleni. Vaikkapa sille, että suhteelle kai olisi aika heikot lähtökohdat muutenkin, jos ihokarvani olisivat keskeisin ongelma. Ja tietysti tiedän, että lukuisat muutkin PCOS-ihmiset ovat parisuhteessa siitä huolimatta, että heilläkin on hirsutismia. Itse karvoja pahempi asia onkin niihin liittyvä häpeä, jonka käsittely pitkästä hirsutismi-historiastani huolimatta jatkuu edelleen.

Matleena

Löysin kesällä muuttolaatikoita pakatessani selostuksen käynnistäni sydänpolilla vuonna 2013, keväältä jolloin sain verenpainelääkkeet. Näin jälkikäteen tuon paperin selailu itketti, sillä erikoislääkäri oli kirjannut lukuisia PCOS:iin viittaavia seikkoja, mutta kukaan ei tuolloin osannut tai tajunnut katsoa kokonaiskuvaa. Ja sinne sydänpolille johtanut lääkäriin hakeutumiseni syy oli kuukautishäiriöt, asia joka sivuutettiin täysin, kun kohonnutta verenpainettani ryhdyttiin tutkimaan.

Paperia nyt lukiessani en voinut olla miettimättä, miten monenlaiselta ikävältä asialta olisin ehkä säästynyt, jos myös kuukautisasioita olisi selvitelty ja jos olisin saanut PCOS-diagnoosin jo tuolloin. Yritän ajatella että jossittelu on turhaa, mutta olen silti toisinaan surullinen, sillä ehkä aikaisemmin diagnosoituna hirsutismini ei olisi päässyt niin pahaksi tai ehkä en olisi ollut niin ylipainoinen. Ja jos painoa tai karvoja olisi ollut vähemmän, ehkä olisin inhonnut itseäni edes vähän vähemmän tai uskaltanut elää enemmän ja rohkeammin. Ehkä olisin nyt 31-vuotiaana elämässäni lähempänä niitä asioita, joita siihen toivoisin. Nykyinen viisas gynekologini totesi, että omenaa ei kannata poimia ennen kuin se on kypsä, ja minun tapauksessani kypsyminen kai kesti kolmenkympin kynnykselle asti.

Seuraavat vuodet elelin verenpainelääkkeitä nappaillen ja lisää PCOS-oireita kerryttäen, kunnes jouluna 2020 hain yksityiseltä virallisen diagnoosin. Olen jo nuoresta asti kärsinyt sairauksien ja kuoleman pelosta ja käsitellyt tätä myös psykoterapiassa. Niinpä gynekologille hakeutuminenkin tapahtui vasta, kun olin alkanut pelätä, että minulla on jokin syöpä. PCOS-diagnoosi tuntui siis vähemmän pahalta tuomiolta, sen laajuus ja moniulotteisuus kun alkoi kirkastua minulle vasta vuosia myöhemmin.

Itselläni PCOS on oireillut siten, että kuukautisia ei ole juuri lainkaan. Tavallaan se on mukavaa ja vaivatonta, joten en osannut hakea itselleni diagnoosia kummempaa apua. Vasta sairauspelkoni jälleen aktivoiduttua viime syksynä hakeuduin tällä kertaa PCOS-asioihin erikoistuneelle gynekologille. Tämä gynekologi oli se, joka vihdoin tarttui kokonaistilanteeseeni ja ryhtyi toden teolla hoitamaan minua, enkä olisi osannut arvata millainen matka siitä alkaisikaan.

Itse koen, että gynekologisista asioista on hankala tai mahdotonta puhua, ja kovinkaan monien kanssa ei halua edes avata niin henkilökohtaisia ja intiimejä teemoja. Samaan aikaan halu puhua ja jakaa näitä teemoja on todella kova, kun tosiasiallisesti mietin niitä omia munasarjoja tai kehon toimintaa varsin paljon. Tässä blogissa haluaisin kirjoittaa siitä, millaista on olla nainen, joka käyttää kasvojen laseriin saman summan kuin joku toinen hiusten raidoitukseen, tai miltä tuntuu, kun tajuaa että ei ehkä olekaan täysin syyllinen omaan ylipainoon, vaan siihen vaikuttaa merkittävästi myös tämä minulle osunut oireyhtymä. Tai ihan vain jakaa alussa olevaa matkaani kohti toivottavasti parempaa terveyttä ja parempaa ymmärrystä omasta PCOS:tani.

Matleena