17.08.2017

Haaveena opiskelupaikka ja diagnoosi

Makaan kesämökin lavetilla, jota pehmentää homeinen tilkkutäkki. Kipu kourii minua sisältä, enkä pysty koko päivänä nousemaan pystyyn. Tuttavaperheen isä kysyy, mikä minua vaivaa. En tiedä itsekään. Kuukautiseni ovat alkaneet muutamaa kuukautta aiemmin. “Kannattaa kokeilla kauratyynyä”, terveydenhoitaja sanoo, ja samaan hengenvetoon toteaa, että kuukautiskivut tulevat nyt vain kuulumaan elämääni, sillä satun omistamaan kohdun.

7 vuotta myöhemmin. Kuukautiseni ovat tulossa muutaman päivän päästä, enkä ole vielä ottanut Ibumaxia, joka yleensä tehoaa kipuihini. Olen matkalla Venäjällä ja juuri nousemassa vessanpytyltä ylös, kun raivoava kipu iskee tuhannen puukon voimalla alavatsaani. Ryömin vessasta makuuhuoneeseen, kipuan sänkyyn ulvoessani kivusta ja kääriydyn peittooni sikiöasentoon. “Nyt on aika hakea apua”, äitini toteaa silittäessään kylmänhikistä niskaani.

Palattuani Suomeen saan ajan terveyskeskukseen. Minua vastassa on nuori, kaunis kandi Birkenstockeissaan. “No, mitä sä sitten haluat?” hän kysyy, kun olen selittänyt tilanteeni. Saan reseptin Miranaxiin ja taputuksen olalle. Tunnen oloni nöyryytetyksi, kun astun terveyskeskuksen uumenista keskikesän valoon. Miranaxit auttavat puolisen vuotta, jonka jälkeen saan toisen kipukohtaukseni talvella 2017. Silloin ystäväni toteaa, että minulla saattaisi olla endometrioosi. Pieni lamppu syttyy pääni sisällä. Se saattaisi selittää myös rankat vatsaoireeni, joiden syytä kukaan lääkäri ei ole keksinyt vuosien varrella. Kipuni ovat nyt pahempia kuin koskaan ennen. Jäytävä kipu riepottelee minua myös kuukautiskierron ulkopuolella, Miranaxien teho vastaa kurkkupastilleja. Abiristeilyllä makaan hytissä tuskissani, penkkarijatkoille menen särkylääkkeiden voimin. Päätän hakeutua yksityiselle gynekologiasemalle.

Ensimmäinen lääkäri nyökkäilee ja myhäilee myötätuntoisesti, ja lähettää minut seuraavalle lääkärille. Toinen lääkärini on iäkäs mies, joka puuskahtaa kerrottuani oireistani: “Noin nuori ei voi sairastaa endometrioosia”. Kolmas lääkäri katsoo minua syvälle silmiin ja sanoo vihdoin sen, jota olen odottanut: “Luulen, että sinulla voisi olla endometrioosi”. Saan reseptin e-pillereihin ja kahteen vahvaan särkylääkkeeseen. Olen taas omillani reseptiläpyskän kanssa. Olen kuitenkin huojentunut, että joku on vihdoin tosissaan kipujeni suhteen, mutta samalla sanan paino laskeutuu alavatsaani kylmänä möykkynä. Saatan olla kroonisesti sairas. Näen elämäni tästä eteenpäin kipujen ja lääkkeiden sivuvaikutusten jatkumona; miten ikinä pystyisin kipujen kourissa Teatterikorkeakoulun hakurumbaan kerta toisensa jälkeen? Miten jaksaisin opiskella ja olla työelämässä? Kaikki on vasta edessäni, mutta sitä peittää jo nyt epämääräinen sumu.

Kävelen klinikan käytävällä pariskunnan ohi, joka on menossa rakenneultraan silmät hehkuen. Sillä hetkellä tajuan, etten välttämättä koskaan pääse kokemaan tuota tunnetta. Kylmä möykky sisälläni kasvaa.

Kivut kuitenkin jatkuvat uusista lääkkeistä huolimatta. Saan taas pahan kipukohtauksen, joka vie minut tajunnan rajamaille. Yli tunnin kestävä kohtaus jättää minut nyyhkyttäväksi, hikiseksi ja yökkäileväksi mytyksi. Olen epätoivoinen.

Syön lääkkeitäni kiltisti neljä kuukautta, mutta oirekavalkadini saa jatkuvasti uusia jäseniä. Heikotuksesta, painon laskusta, kivusta peräsuolessa, kaikenkattavasta pahoinvoinnista ja kuumeilusta tulee kovaa vauhtia iso osa arkeani. Samalla krooniset kipuni lisäävät kierroksia. Eräänä elokuisena aamuna ennen töihin lähtöä vedän syvään henkeä ja varaan ajan endometrioosiin erikoistuneelle lääkärille. Se on ollut yksi parhaita päätöksiäni.

Vastaanotolla odottaa Minna Kauko, joka kuuntelee kertomustani keskeyttämättä tiukasti silmiin katsoen. “Endometrioosia tämä on, ei epäilystäkään”, hän toteaa napakasti kivutessani tutkimuspöydälle. Helläkätisesti suoritetun tutkimuksen jälkeen Minna kertoo, että minulla on todennäköisesti endometrioosia vatsakalvolla. Olen kuulemma tullut kipuyliherkäksi, koska en ole saanut kunnon lääkkeitä ajoissa. Saan reseptit uusiin ja varmuuden, että nyt minua hoidetaan. Jos lääkkeet eivät auta, pääsen nopeasti leikkausjonoon. Lähtiessäni vastaanotolta piiloudun porttikonkiin ja annan itkun tulla.

Mutta tällä kertaa itken myös vähän onnesta.

Tuutikki

 

Lisää Tuutikin tekstejä:

19-vuotias vai sittenkin 70?

Kommentit

Kommentoi