08.04.2021

"Ei tartte auttaa" otsassa pienestä asti

Pienestä asti olen halunnut pystyä tekemään asioita itsenäisesti. Lempi piponi otsassa luki “ei tartte auttaa”. Olen ollut siskoksista nuorin, huomattavasti nuorempi kuin muut. Halu pystyä samaan kuin siskoni oli minulla voimakas. 

Yläasteella päivittäiset kivut alkoivat vaivata elämääni. Jouduin olemaan pois koulusta useana päivänä viikosta kuukautisten aikana. Koin olevani huonompi kuin muut. Jouduin pyytämään apua, vaikka joissain asioissa olisin halunnut selvitä täysin itsenäisesti. Koin onnistuvani vasta, kun kokeen palautuksessa paperin yläreunaa koristi puhdas 10. 

Menin lukioon, jossa minulta vaadittiin paljon enemmän. Ensimmäistä lukiovuotta vaikeutti kovat invalidisoivat kivut. Jouduin ensimmäiseen laparoskopiaan, joka ei kuitenkaan tuottanut haluttua tulosta. Olin toimenpiteen jälkeen vain kuukauden päivät kivuton, jonka jälkeen samat päivittäiset kivut palasivat elämään. Osasin olla iloinen tuosta lyhyestäkin ajasta, mutta koin silti epäonnistuvani. Olin mielestäni epäonnistunut lääkärien silmissä, koska kehoni ei ollut vastannut heidän työpanokseensa. He olivat käyttäneet aikaa minuun ja minä vain jatkoin kipuiluani. Jos olisin luopunut toimenpideajastani, olisiko joku toinen hyötynyt siitä enemmän. 

Suuri kehityskohta itselleni oli lääkäriin hakeutuminen kipujen vuoksi. Tuolloin en pystynyt enää lukuisista yrityksistä huolimatta selviytymään kivun ja muiden oireiden kanssa yksin. Tarvitsin ammattilaisen apua ja neuvoja tilanteesta pois pääsemiseksi. Muistan ensimmäisellä gynekologi käynnillä pyytäneeni anteeksi tuloani. 

Nyt olen suorittanut reilu puolet ylioppilaskirjoituksista. Kirjoitan syksyllä vielä 2 ainetta. Uskallan jopa kiittää itseäni siitä, kuinka olen kipujeni keskellä jaksanut tähdätä ja asettaa kirjoituksille tavoitteita. Joka päivä suoriutuminen lukusuunnitelman mukaisesti ei ole ollut mahdollista. Nykyään tiedostan kuitenkin sen, ettei se määritä sitä, kuinka onnistunut olen ihmisenä tai opiskelijana. 

Olen oppinut myöntämään oman inhimillisyyteni. Edelleen joissakin asioissa meinaan piilottaa osaamattomuuttani, mutta pyrin silti myöntämään sen askel kerrallaan. Jos keskityn piilottelemaan sitä, kuluu siihen turhaa energiaa. Tuon saman ajan voin käyttää siihen, että pyydän apua ja kehityn toisen avustuksella. Vaikka tarvitsen apua, ei sitä tarvitse hävetä. Senkin jälkeen voi olla ja kuuluu olla ylpeä itsestään.

Janika