Makaan tyylikkäällä kauneusklinikalla kasvohoidossa. Mutta en rentouttavassa kasvohoidossa, vaan kasvojen ihokarvojen poistoon tarkoitetussa laserhoidossa. Samalla rahalla saisi varmaan useammankin kasvohoidon tai kampaajakäynnin, sen sijaan minä makaan viilentävän laitteen alla samalla, kun hoitaja käsittelee kasvojani pieniltä polttavilta sähköiskuilta tuntuvia impulsseja antavalla laitteella.
Hoidon lopuksi hoitaja levittää voidetta iholleni sekä usein pyyhkii myös kyyneleeni, koska refleksinomaisesti ne tulevat tiettyjä kasvojen alueita käsitellessä. Keho reagoi, vaikka varsinainen kipu on niin lyhyt hetki, etten sitä oikeastaan huomaa. Vaikka nämä kyyneleet eivät liity kipuun tai suruun, ne toisaalta sopivat tilanteeseen, koska jossain sisimmässäni olen surullinen siitä, että omaan naiseuteeni kuuluu myös tällaista. Tällä klinikalla muut hoitavat kauneuttaan ja minä kauheuttani, mietin lähtiessäni ja toivoessani, että seuraavaan kertaan olisi pitkä aika.
Hirsutismi astui elämääni ehkä parikymppisenä. Muutamat ensimmäiset karvat eivät aiheuttaneet itsessäni sen kummempia ajatuksia. Sitten tilanteeseen jotenkin tottui eikä sen pahenemista heti edes huomannut. Nyppimisestä ja sheivaamisesta tuli osa arkea, sillä tärkeintähän oli se, että kukaan ei huomaa. Tuntui ja tuntuu yhä todella ahdistavalta ajatukselta, että joku kiinnittäisi huomiota siihen, että kasvoissani kasvaa ”ylimääräisiä” karvoja. Niinpä niitä täytyy tarkkailla ja aika ajoin jatkuvaan sheivaussänkeen kyllästyttyäni vierailen laserhoitajani luona.
Toisaalta olen onnekkaassa asemassa, että olen voinut poistattaa ylimääräisiä karvoja näin. Itse en ole toistaiseksi kokeillut mitään lääkehoitoja eikä omalla alueellani julkiselta puolelta tietääkseni tarjota laserin kaltaista apua tällaiseen ongelmaan. Luulen, että itselläni ilman hoitoja olisi nykyään ihan kunnon parta ja viikset. Arjessa kasvot ovatkin se pääongelma, sitten on vielä muu keho. Joku toinen sheivaa sääret, minä taas esimerkiksi vatsan, ja sitten nypin ylimääräiset karvat rinnoista. Viikonloppureissulle pitää tietysti muistaa pakata koko karvanpoistovälineistö mukaan. Joskus tuntuukin, että kehoni käyttää kaikki paukut kaikkialle muualle, paitsi hiuksiin.
Hirsutismi saa minut tuntemaan, että olen paljon huonompi kuin muut naiset, jotenkin viallinen ja epänaisellinen. Se saa minut kokemaan itseinhoa ja ajattelemaan, etten koskaan kelpaa kenellekään, koska olen tällainen. Valitettavasti tunne ei aina kuuntele järjen ääntä, joka yrittää kyllä väittää vastaan näille ajatuksilleni. Vaikkapa sille, että suhteelle kai olisi aika heikot lähtökohdat muutenkin, jos ihokarvani olisivat keskeisin ongelma. Ja tietysti tiedän, että lukuisat muutkin PCOS-ihmiset ovat parisuhteessa siitä huolimatta, että heilläkin on hirsutismia. Itse karvoja pahempi asia onkin niihin liittyvä häpeä, jonka käsittely pitkästä hirsutismi-historiastani huolimatta jatkuu edelleen.
