Viime tekstissäni kerroin hyvinkin yksityiskohtaisesti punktiosta (eli munasolujen keräyksestä IVF-hoidoissa). Nyt ajattelin avata hieman enemmän sitä, millaisia tuntemuksia IVF-hoidot ovat herättäneet.

Lyhyesti sanottuna: helppoa tämä ei ole ollut. Samalla on toki ollut ihanaa, että asiat etenevät ja vihdoin on tehty oikeasti konkreettisia toimia lapsihaaveen toteutumisen suhteen. Samalla olen elänyt ehkä elämäni rankimpia kuukausia. Olen kertonut hoidoista melko avoimesti perheelleni ja ystävilleni. Halusin itse olla asian suhteen avoin ja koin tarvitsevani tukea. Ja lähipiiri onkin suhtautunut aivan ihanasti.

Esimerkiksi työpaikalla en ole kuitenkaan maininnut asiasta kuin muutamille läheisille työkavereille sekä esihenkilölle. Onkin ollut yllättävän raskasta esittää kaiken olevan normaalisti samalla kun arkea ovat pyörittäneet tiettyinä aikoina pistettävät lääkkeet, epävarmuus ja odottelu. Toisaalta tutut rutiinit ovat myös helpottaneet hoitojen tuomaa epävarmuutta. Ainakin jotkut asiat jatkuvat aivan samalla tavalla, vaikka muuten elämä tuntuisi yhdeltä kaaokselta.

Hoitoihin liittyvä tunnemyrsky on ollut ihan oma lukunsa. Olen itkenyt, stressannut ja ollut ahdistunut. Apua on onneksi saanut niin puolisolta, ystäviltä kuin vertaisiltakin. Aivan korvaamatonta on ollut samassa tilanteessa olevien ihmisten tuki ja konkreettiset vinkit. Ainoastaan he tietävät tasan tarkkaan, mitä käyt läpi.

Hoitoihin liittyvä iso asia on ollut myös odottaminen. Jokaista käyntiä on pitänyt odottaa. Hoitojen alkua on pitänyt odottaa. Punktion jälkeen piti odottaa oman voinnin kohenemista ja kuukautisten alkamista. Ja siinä muuten kestikin yllättävän pitkään. Ei tämä todellakaan ole ollut mikään helppo ja suoraviivainen prosessi vaan enemmänkin jatkuvaa odottelua ja epävarmuutta siitä, milloin seuraava askel tapahtuu.

Lisäksi IVF-hoidoissa valitettavasti kaikki on päivän päälle. Alkionsiirto täytyy tehdä tiettyjen päivien kuluttua ovulaatiosta. Ja jos tuo päivä osuu viikonlopulle tai lomalle, ei siirtoa tehdä. Meille kävi juuri näin joulukuussa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua kuukautiset olivat vihdoin alkaneet ja alkoi siirtoon valmistautuminen. Tietenkin siirtopäivä vain osui juuri joulutauolle, jolloin koko klinikka oli kiinni eikä siirtoa voitu tehdä. Ja ei kun taas odottamaan.

Lisäksi huomaan koko ajan tarkkailevani kauhulla omia oireitani. Ovatko vatsakivut pahentuneet? Onko tämä jokin uusi oire? Huomaan jatkuvasti pelkääväni sitä, että endometrioosi-oireeni pahenisivat. Se nimittäin on hyvin mahdollista, IVF-hoidoissa kuitenkin käytetään hormonilääkityksiä. Endometrioosille se on vähän sama kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Toistaiseksi olen pärjäillyt, mutta huomaan koko ajan tarkkailevani kehoani neuroottisen tarkasti, mikä sekin on stressaavaa.

Maria