Aika paljon on tapahtunut ekasta tekstistäni tässä blogissa. Koko matka endometrioosin kanssa alkoi, kun alettiin etsiä syitä rajuksi yltyneiden kipujen vuoksi. Leikkausta kuitenkin vauhditti lapsitoive ja tukossa ollut munanjohdin. En olisi silloin 2019 voinut ikinä kuvitella, että kaikkien näiden vuosien jälkeen pidän sylissäni itsellisten lapsettomuushoitojen myötä lahjasoluilla alkunsa saanutta pientä tytärtäni.
Synnytin vuoden alussa, ja vaikka kuvittelin, että siedän kipua hyvin, kuinka väärässä olinkaan. Lähdin synnytykseen hyvin rennoin mielin, sillä kivunhoidosta oli jatkuvasti puhe ja ajatus, että synnärillä sit onneks on keinoja auttaa. Toisin kuin, jos endometrioosi takia on lääkäriin mennyt kipujen vuoksi. Asenne on hyvin usein ollut voi voi ja koita pärjätä.
Kivunhoito vaihtoehtojahan synnytyssaleissa on. Minun kohdallani kivunhoito ei valitettavasti toteutunut toivotulla tavalla. Minulle pimentoon jääneestä syystä siirto synnytyssaliin tehtiin vasta, kun kivut olivat niin järkyttävät, että lähinnä itkin ja haukoin henkeäni kykenemättä enää oikeastaan yhtään mihinkään. Valitettavasti synnytysvuodeosastolla ei ollut käytössä kuin osa kivunlievitykseen tarkoitetuista keinoista, eikä ne toimineet kohdallani, joten siirto saliin olisi pitänyt tehdä aiemmin. Tästä oppineena, jos joskus vielä päädyn synnyttämään, varaisin mukaan kunnon suunnitelman kivunhoidosta, sekä rutkasti enemmän itsevarmuutta vaatia ja pyytää sitä.
Olen paljon miettinyt, miksi asiat menivät niin kuin menivät ja olen päätynyt siihen, että jäin itselle tuttuun tapaan "pärjäämään kivun kanssa", koska siihenhän olin jo vuosia tottunut. Toki sielläkin ilmaistiin hoitajille, ettei kipu helpotu vaan pahenee koko ajan, mutta tuntui ettei se mennyt riittävällä vakavuudella perille. Olen kestänyt kipua liian kauan liian pitkään, jotta se minusta näkyisi. Tästä syytän endometrioosia ja aiempia kokemuksia suhtautumisesta kipuuni. Noh ei siitä sen enempää.
Sen sijaan elän nyt endometrioosin kannalta jännittävää aikaa. Raskauden aikana oireita ei ollut, mutta mites sen jälkeen? Olen pyytänyt neuvolasta valmiiksi e-pilleri reseptin, että saan tarvittaessa alotettua edes jonkun valmisteen. Valitettavasti sieltä ei voitu määrätä kuin kahta eri merkkiä, eikä kumpikaan ole aiemmin ollut käytössä.
Ensi viikolla on jälkitarkastusaika ja tarkoituksena on keskustella mm. endometrioosin hoidosta, ja tavoitteena pyytää tarvittaessa aika naistentaudeille. Sillä haluan, että endometrioosia hoidetaan heti kunnolla, jos tai pikemminkin, kun oireita alkaa tulemaan. Ilmeisesti imetys voi hidastaa oireiden alkamista, ja imetystä olenkin jatkanut haasteista huolimatta sinnikkäästi.
Jos raskaus itsessään on hormoneja heiluttelevaa, niin synnytys sitä vasta onkin. Etenkin synnytyksen jälkeinen aika. On tärkeää tiedostaa mm. synnytyksen jälkeisen masennuksen riski. Itse olen päässyt suhteellisen vähällä, vaikka mielialat ovatkin heitelleet paljon ja pelko endon aktivoitumisesta pyörinyt säännöllisesti mielessä. Tästäkään syystä en halua pillereitä aloittaa ihan vielä, jos ei ole pakko. Koko tän uuden elämän ja arjen sisäistäminen ja synnytyksen jälkeisen hormonimyrskyn selvittely on ollut ihan tarpeeksi itsessään. Muuten palautuminen fyysisesti on sujunut hyvin ja nopeasti. Minulla on ihana tukiverkko, ja kumppani on osottautunut ihan huikeaksi isähahmoksi.
Jos jotain haluan välittää eteenpäin, on se kannustus hakea tukea ja apua. Oli se sitten imetyksen tai vaikka synnytyksen jälkeisen virtsankarkailun vuoksi. Vauvan itkuisuuden syyn selvittely on erittäin tärkeää, eikä kannata antaa kenenkään kuitata sitä "normaaliksi". Yhdenkään ihmisen ei tule itkeä kipua vaikkapa suoliston toiminnan vuoksi, ei vauvan eikä aikuisen. Jos ei terveydenhuollosta osata neuvoa eteenpäin, niin erilaiset äiti/vanhempiryhmät voivat avata uusia näkökulmia. Itse löysin vertaistuen (itselliset äidit) kautta tieni mm. vauvan vyöhyketerapiaan (tästä iso henkilökohtainen suositus). Sillä jos minä olen joutunut elämään kivun kanssa, niin aion pitää huolen, ettei lapseni joudu käymään läpi samaa, etenkin kun moni asia on hoidettavissa. Sen sijaan, että sanotaan taas kerran "se nyt vaan kuuluu tuohon ikään, koittakaa pärjätä". Anteeks, mutta mihinkään ikään ei kuulu kipuitku! Onkin niin helpottavaa nähdä itkuisen ja tuskaisen vauvan sijasta hymyilevä ja jokelteva pikku kaveri, jonka kanssa pikkuhiljaa tutustutaan toisiimme. Nähtäväksi jää minkälainen matka meillä on vielä edessä!
