Kaverini kävi juuri kylässä ja totesi, että johan on vuodessa tapahtunut. Viime itsenäisyyspäivänä istuttiin iltaa hänen omakotitalossaan, joka oli vain yhden ihmisen koti kahden sijasta. Nyt hän suunnittelee jo uuden ihmisen kanssa yhteen muuttoa. Minulla oli takana myös ero ja hoitojen aloitus. Koko vuosi olikin mennyt hoitojen aloitusta pyöritellessä, kun 2023 tammikuussa kävin ensi käynnillä. Olin vasta marraskuun lopussa päässyt lahjasolujonoon lähetteeni mentyä läpi, ja uusi aikakausi oli alkanut. Joskin tuo aikakausi tuntui vielä viime keväänä kestävän ikuisuuden. Myöhemmin olen todennut, että aika oli varsin sopiva, jotta ehdin itsekin sopeutua ja valmistautua asiaan kunnolla.
Kesä oli mitä ihanin, sillä toteutin vihdoin enemmän itseäni kuin koskaan ennen. Satsasin rahallisesti aiempaa enemmän paljuillen, moottoripyörällä ajellen ja itseäni tatuoiden. Hetkittäin unohdin tulevat hoidot ja elin vapaana ja villinä, vailla huolia. Syyskuussa sitten vihdoin tuli se kuumotteleva puhelu "sulle on löytynyt lahjoittaja". Siitä lähti aikamoinen soittorumba, että saan ohjeistukset hormonien alas ajoon. Pillerit jäi pois, ja ohje oli odottaa kuukautisia. Ja niitähän odoteltiin. Koska ne eivät itsestään alkaneet, söin keltarauhashormonikuurin niiden vauhdittamiseksi. Sittenkö vasta alkoikin rumba.
En ole koskaan laskenut kiertopäiviäni. Ei ole tarvinnut. Ehkäisy ja toisaalta vuodesta 2018 alkaen, endometrioosi-diagnoosin saatuani, hormonit ovat olleet aina käytössä. Siis ihan teinistä asti. Vertaistukiryhmät vilisivät erilaisia lyhenteitä ja käsitteitä, joita piti selvittää kavereiden ja googlen avulla. Tervetuloa hoitojen maailmaan, tätä se sitten on.
Kun kierto saatiin käyntiin, alkoi rumba myös kusitikkujen kanssa. Ovulaatiotestit ovat todella kalliita, joten oli iso helpotus, kun sain niitä vertaisilta ilmaiseksi niiden jäätyä ylimääräiseksi. Kun kuukautiset alkoivat, aloitettiin myös tukilääkitys, koska PCOS:n vuoksi ovulaatiota ei välttämättä tapahtuisi. Ensimmäinen inseminaatio oli lokakuussa, hieman 31v synttäreideni jälkeen. Kyseessä oli myös kaksosriski, joka on ilmeisesti kohonnut etenkin näin PCOS:n omaavana, sillä munasoluja saattaa kehittyä useampia kerralla. Tämä varmaan selittää mummon sisarusparven kaksosten määrää...
Ekasta inseminaatiosta en oikein osannut odottaa kuin negatiivista tulosta, ja sehän sieltä tuli. Tasan kahden viikon kuluttua alkoi kuukautisvuoto. Nyt on menossa toinen hoitokierros. Toinen inssi ajoittui siis marraskuulle ja tällä viikolla pitäisi alkaa taas vuoto. Tai pitäisi kai sanoa, että tällä viikolla saa aikaisintaan alkaa testaamaan mahdollista raskautta, mutta valitettavasti odotukset ei matalien onnistumisprosenttien vuoksi ole korkealla. Inseminaation onnistumisen todennäköisyys kun on huomattavasti pienempi kuin IVF:n.
Seuraavaksi pitäisikin miettiä, että mitäs nyt. Jos ja kun siis ei tulosta vielä tule. (Vaikka salaa hieman toivonkin, että tämän viikon rintojen turvotus ja aristus voisikin olla merkki jostain. Vaikka hyvin tiedän, että moisia oireita on muutenkin kuulunut elämääni kierron eri vaiheissa.) Se miksi pitää miettiä vaihtoehtoja, on se, että endometrioosini on ollut varsin rajua muotoa. Alkuperäinen suunnitelma on ollut 2-3 inssiä ja sitten IVF, jotta endometrioosi ei räjähtäisi käsiin. Lieviä, enemmän suolistoon liittyviä oireita on jo ollut, mutta ei oikein muuta. Viime kerralla kun pyysin etsimään vielä vuonna 2022 näkynyttä endokasvustoa, ei sitä löytynyt. Ilmeisesti käytössä olleet pillerit ovat auttaneet kuivattamaan sen.
Jatkosta pitää neuvotella lääkäreiden kanssa. Yhteistyö on onneksi sujunut varsin mukavasti, joskin jouduin jonkin verran soittelemaan perään ja kyselemään ohjeistuksia, kun en niitä ekoilla käynneillä saanut. Esimerkiksi useammat lääkkeeni tuli lopettaa mahdollisen raskauden vuoksi, mutta näitä ei etukäteen ohjeistettu. Hoitajat ja lääkärit ovat kuitenkin olleet tosi ihania ja kannustavia. Eniten huvitti yhden lääkärin totaalisen peittelemätön innostus onnistuneen tukilääkityksen tuloksista: söin letrozolia kiertopäivillä 3-7, jonka myötä munasoluja oli kaksi hyvänkokoista ja limakalvo oli "upea!". Aina yhtä koomista kuulla niin innostunutta ihailua sisäelimistäni. Vaikka syynä olikin se, että hoidot todennäköisemmin onnistuvat, jos limakalvo on sopivan paksu ja kehittyvät munasolut hyvän kokoisia ja oikeassa vaiheessa kehittymässä.
Ja tätä tämä nyt sitten on. Kusitikkujen mukana kuljettelua ja niiden dippaamista vähän väliä. Tulosten tuijottelua ja pikku hiljaa lähemmäs hiipivää jännitystä ja odotusta. Näin alkuun on helpompi suhtautua "pettymyksiin" kun ne on enemmänkin odotettavissa. Mitä pidemmälle mennään ja kauemmin kestää, alkaa varmasti odotukset nousta ja pettymykset tuntua kovemmilta. Nähtäväksi jää, millaisia terveisiä on kevään kirjoituskierroksella kerrottavaksi.