Moona-blogi

Heissan,

Tällä kertaa haluaisin kertoo mun viimeaikasesta gynekäynnistä täällä Taiwanissa. Oli meinaan sellanen kulttuurishokki, että herätteli aiempia traumoja ja päädyinkin käynnin jälkeen tuijottamaan kahvikuppia täydessä hiljasuudessa.

Miten erilainen gynekäynti voi olla? Ei kai niissä ny niin paljon oo eroja? Noh, Suomessahan homma menee julkisella puolella about näin:

1. Sulle on määrätty oma terveysasema, josta sit saat lähetteen gynelle
2. Sulle ehkä soitetaan etukäteen ja kysellään tietoja tai sit sun terkka on jo keränny kaiken tarvittavan heille
3. Meet paikan päälle tiettynä kellonaikana ja annat sun hlökortin vastaanotossa
4. Sut kutsutaan nimeltä huoneeseen ja kerrot asias gynelle
5. Gyne keskustelee ja sitten kertoo, mitä haluais tutkia sisätutkimuksessa
6. Meet pedille puolimakuulle ja lääkäri selittää kokoajan mitä tapahtuu
7. Juttelette mahollisista tuloksista, sovitte seuraavan käynnin ja lähet kotiin
8. Lasku tulee postilaatikkoon

Nyt, kun tää peruskaava on selkee, niin mäpä kerron mun kokemuksesta. Täällä ei oo erikseen julkista ja yksityistä, vaan melkeenpä kaikki klinikat kuuluu kansallisen vakuutuksen piiriin. Se vakuutus maksetaan siis valtiolle eikä oo kovin kallis. Eli ei siis mitään Amerikka-meininkiä, vaan verojen maksamisen sijaan halvan terveydenhuollon saa vakuutusta vastaan.

Ensinnäkin, mun pitää ite valita sairaala ja lääkäri, jota haluun tavata. Meen suoraan gynelle ilman mitään lähetettä tai aiempia tutkimuksia. Good luck sen selvittämiseen, mille gynelle kannattais mennä vulvodynia-asioiden kanssa. Mulle annetaan aika-arvio, millon pitää olla paikalla, joka on n. 30min liukuva väli. Nää arviot harvoin pitää paikkaansa, koska etukäteen rekisteröityjen aikojen lisäks lääkärit ottaa välistä muitakin potilaita.

Kun sit meet aulaan, piippaat kortin koneeseen, joka näyttää koko aulalle sun nimen ja lääkärin jota tapaat. Pian sit aulaan tulee hoitaja haastatteleen sua. Se kyselee, että miks oot tullut yms. Joskus hoitaja saattaa sen verran kunnioittaa yksityisyyttä, että muiden vieressä kuiskailun sijaan meette yhessä käytävälle (jossa tosin ihmisiä kävelee ohi jatkuvasti).

Gyne ottaa vähän myöhemmin sut vastaan ja kyselee, että mikä homma. Ite kerroin olevani siellä, koska on tullut jotain ihottumaa joka kiduttaa mua. Sit lääkäri pyytää mua valitsemaan, mitä haluaisin tutkituttaa yleistutkimuksen lisäks – minä siis päätän, tutkitaanko seksitautien mahollisuutta vai hiivaa. Lääkäri toki antaa suosituksen, mutta potilaalla on paljon sananvaltaa.

Sit potilas menee verhon taakse, riisuu housut ja hoitaja antaa pyyhkeen, jolla voit peittää ittes kun istut tuoliin, joka on enemmänkin aavistuksen kallistettu nojatuoli jalkatukineen kuin sellanen perus iso tuolipeti Suomessa. Ennenkun pyyhe otetaan pois, vedetään potilaan ja lääkärin väliin pieni verho. Joo, luit oikein. Potilas ei näe mitä lääkäri tekee… Ja tää on se, mikä oli mulle viimenen niitti ja jäädyin. Gyne ei tietenkään myöskään selitä mitä tekee, vaan toimii nopeesti. Erittäin paha yhdistelmä tämmöselle lääkärikammoselle.

Kun tutkimus on ohi, lääkäri poistuu verhon toiselle puolelle ensin ja saat taas sen ihmeen häpypyyhkeen jaloilles. Miniverho otetaan pois ja saat nousta ja pukee. Tuloksia et saa mitään samantien vaan pitää itsenäisesti varata aika 1-2 viikon päähän. Sen sijaan lääkäri kirjottelee koneellaan reseptin ja potilas menee odottelemaan aulaan. Pian hoitaja saapuu paikalle taas ja kertoo, mitä lääkkeitä tarkalleen sulle määrättiin ja sit kipittelet kassalle maksamaan ja apteekkiluukulle hakemaan lääkkeet.

Henkilötietosuoja on myytti ja vaikka palvelu on tosi nopsaa, niin tuli kyllä ikävä suomalaista gynekulttuuria. Hyvä esimerkki on, miten kerran mun piti jättää pissanäyte. Mihin se jätettiin? No luonnollisesti labran odotustilan etuosassa olevalle hyllylle kaikkien näkyville. Ja ofc tuubissa luki mun koko nimi. Teki kyllä mieli vajota maan alle sillon…

Mutta että joo tällästä… Näin eri tavalla saatetaan asiat hoitaa. Ja vaikka se verho olikin mulle aivan liikaa ja ahdisti, niin väitän silti, että saan Taiwanissa tehokkaampaa, nopeempaa ja ystävällisempää palvelua terveydenhuollossa kuin Suomessa. Nyt kun kuulun kansallisen vakuutuksen piiriin niin se on mulle myös halvempaakin. Pakko silti sanoo, että ens kerralla pyydän erikseen, että voitasko tehdä niin, että koko aulan ei tarvii kuulla siitä miten kutiseva mun pillu on… nii ja tietenkin verho helvettiin. Jos lääkäri saa tuijottaa mun kolmatta silmää, niin mä saan tuijottaa häntä.

Eikö oo aika mielenkiintonen kontrasti? Tykkäätkö enemmän suomalaisesta hoidosta vai taiwanilaisesta tyylistä? Ehkäpä pääsen vertaamaan kunnolla kun tuun kesällä Suomeen ja pitää käydä kinuamassa lääkkeitä kuukauden loman ajaks!

Hyvää kesän alkua toivottaa helteessä paahtuva,

Mustonen

Heissan, Mustonen tässä taas asialla ja, kuten aina ennenkin, mä kirjottelen pallon toiselta puolelta. Mulla tuli juuri vuosi täyteen Taiwanissa! Siihen vuoteen on mahtunu vaikka mitä muutoksia, mutta yksi on ja pysyy: dyni (vulvodynia).

Lähdin tänne mukanani puolen vuoden lääkkeet, koska pelotti, että mä en saisi niitä täältä kovin helposti. Näin taaksepäin miettiessä lähinnä vaan harmittaa, että jouduin varautuun sillä tavalla – olisin tarvinnu kenkiä enempi kun niitä saakelin isoja lääkepakkauksia. Nimittäin asiahan meni niin, että löysin gynen ja lo’ and behold, se kirjotti mulle kolmen kuukauden lääkkeet reseptille, vaati tosin pientä vänkäämistä. Hän, eikä kukaan muukaan mun täällä tapaama lääkäri, tiiä helvettiäkään vulvodyniasta. Sitä paitsi, meidän välillä on aina ihan jäätävä kielimuuri – lääkärit puhuu vähän englantia, mä puhun vähän kiinaa ja sillä pitäs muka saada asiat hoidettua.

Mut nyt oon vihdoin saanu sujuvaa englantia puhuvan hoitokontaktin! Ensin piti vaan läpästä tulikoe ja suoriutua potilashaastattelusta kiinaks. Nyt käyn kerran kuussa sanomassa heipat mun lääkärille ja hän jatkaa reseptiä, kunhan mun yleisvointi on hyvä. Ainoo haittapuoli tässä on, että hän on psykiatri. Täällä ainoastaan psykat saa kirjotella mun hermokipulääkettä yli 2 viikon jaksoille, joten mulla ei oo oikeen valinnanvaraa. Mut hän on oikein super mukava lääkäri, ja vaikkei gynekologiaa tajuakkaan, on aina valmis varaamaan mulle ajan gynelle, jos mun vointi muuttuu.

Noin muuten elämä vulvodynian kanssa on samaa kun aina ennenkin – ailahtelevaista ja seksikuviot vaikeita. Yliopistolla puhun avoimesti siitä, että vetelen lääkkeitä ja kärsin jatkuvista kivuista, mutten sen tarkemmin – asia ei niille kuulu. Tinderissä avaudun asiasta sitäkin vähemmän. Lähinnä vasta sitten, jos joku Tinder-prinssi vaikuttaa aidosti lupaavalta, otan puheeks, että mulla on “invisible illness” – ja sitten tunnustelen vähän reaktiota. Yleisin reaktio on se, ettei asiaa tajuta, mikä ei sinänsä yllätä, meinaan tää tuntuu olevan dynin kanssa käsi kädessä kulkeva ongelma halki hoitopolkujen ja parisuhde-elämän. Mutta väittäisin, että yli 23 miljoonan ihmisen populoittamalla saarella, Taipein miljoonakaupungissa, ois kelvollisia kaksjalkasia, jotka vaivautuu yrittämään pikkasen enemmän.

Sitä odotellessa koitan panostaa siihen, että pysyy pakka kasassa omine nokkineni. Meinaan on ajottain aika rankkaa käydä läpi elämän muutoksia yksikseen maassa, jonka kieltä puhuu vaan auttavasti. Kaikki tuntuu kuitenkin menevän parempaan suuntaan, mitä pitempään täällä oon. Ehkä jos jostain Tinder-prinssistä tulee elämänkumppani, niin sit mua ei kyllä saa takas sinne loskan sekaan kirveelläkään.

Nauttikaa lumesta, minä nautin yli +20 asteen lämmöistä,

Mustonen

Hei Pukki! Mustonen tässä. Kirjoitan sulle pitkästä aikaa. Taisin viimeksi lapsena tehdä toivelistan ja lähettää sen. Yleensä voin esittää toiveeni suoraa perheelle ja ystäville, mutta tämän vuoden toive tarvitsee ripauksen taikaa, ja taidat olla oikea taho sen toteuttamiseen.

Olen kipukroonikko ja sairastan vulvodyniaa. Se aiheuttaa mulle kipua sekä surua. Yleensä jaksan olla reipas ja pystyn hyväksymään, etten pääse kokemaan normaalia perusterveen nuoren elämää. Hyvinä päivinä kipuja ei juuri ole, mutta silloinkin pelkään, että millonkohan ne alkavat taas, mikä ne laukaisee. Kesällä kun ihastuin ja myöhemmin rakastuin, oli keho täynnä endorfiineja, ja lääkityksen kanssa ne yhdessä tekivät elämästä helppoa. Nautin hetkestä, koitin heittäytyä, koska en tiennyt, milloin taas pääsisin nauttimaan vastaavasta. Joinakin päivinä melkein tuntui terveeltä!

Viime aikoina on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Suhteen alkuhuuma on ohi, ensimmäiset isot riidat on riidelty ja yliopistolla käynti puuduttaa. Tämä stressi on vaikuttanut vulvodyniaani negatiivisesti ja sen lisäksi oireet muutenkin alkoivat vaikeutua kesän jälkeen. Onnea on, että lääkitys tehoaa ja ei ole ollut yhtäkään päivää, jolloin jäisin kotiin vulvodynian takia, mutta paljon on ollut mielipahaa, surua ja ahdistusta sen takia. Muistelen vain, miten ennen nykyistä lääkeapua pahimmillaan tuntui siltä kuin veitsi olisi työnnetty sisääni. Nyt tuntuu vain siltä, että veitsen terä hipoo.

Tämä jatkuva vointini ailahtelu ja hetkellisesti hyvin voiminen on henkisesti todella raskasta. En halua, että olen sairauteni armoilla tai että stressitasoni voivat saada minut voimaan näin huonosti. Siitä se stressi vasta tuleekin! Siispä Pukki, esitän sinulle toiveen: Voisitko ihmeparantaa minut? Tai jos et siihen pysty, voisitko edes vähentää kipujani niin paljon, etten enää tarvitse lääkitystä? Sen sivuoireet ovat välillä aika rajuja. Tai jos sekään ei onnistu, voisitko taikoa tasaisen talven, olon ilman suuria ailahteluja? Toki jos sekin on liian vaikeaa, niin olisin ihan tosi kiitollinen siitäkin, että osaisit antaa päivämäärän, milloin alkaa helpottaa. Tai ehkä Muori tietää jonkin vippaskonstin, joka auttaisi? Kysyisin lääkäriltä, mutta ne vaikuttavat ymmärtävän vulvodyniaa yhtä paljon kuin sinä.

Jos et kuitenkaan voi minua auttaa ja antaa ripausta jouluntaikaa, niin en siitä mieltäni pahoita. Ajattelin kuitenkin kysyä. Tällaisina hetkinä kun on vaikeaa olla reipas ja jaksaa, kun mielessä pyörii vain kateus siitä, miten muiden ei tarvitse murehtia, pystyvätkö istumaan joulupöydässä montaa tuntia putkeen. Mutta joo, eiköhän tämä tässä. Kiitos ymmärryksestä.

Terveisiä Muorille ja tontuille toivottaa

Mustonen

Puolitoista kuukautta sitten gynekologilla sain kuulla sivulauseessa, että mulla on vulvodynia. Miksi sivulauseessa? Työterveyslääkäri oli kirjoittanut minulle lähetteen kovien kuukautiskipujen takia, jotka säteilevät selkääni ja toiseen jalkaani, ja jotka tulivat läpi minipillereistä ja olivat hankala hallita särkylääkkein, vaikuttaen työhöni. Kun astelin gynekologin vastaanotolle, hän puhui jo luettuaan lähetteen, että vaikuttaa selvästi endometrioosilta. Hän teki sisätutkimusta, ja yrittäessään saada näköyhteyttä kohdunpohjaan, sattui se asteikoilla 1–10 vähintään 20 verran, kun hän näin kokeili tehdä. Hän näki heti, että kyse oli vulvodyniasta. Olin vastaanotolla kuitenkin endometrioosin takia, jonka oireet olivat etenkin silloin selvästi hallitsevampia, joten vulvodynian käsittely jäi tuohon yhteen lauseeseen.

Olin edellisen kerran gynekologilla vuonna 2019, jossa oli samoja ongelmia sisätutkimuksen kanssa. Tuolloin kivun syy jäi arvoitukseksi, koska se tuntui vain tutkimuksen aikana, eikä oireillut enää sen jälkeen. Gynekologi myös perusteli kipua paikkojeni ahtaudella. Kyseinen kipu sai nyt selityksen, se oli vulvodyniaa jo kolme vuotta sitten. Tällä kertaa vaan kipu jäi päälle sisätutkimuksen jälkeen, yhdistettynä siihen, että kokeilu uudella minipillerillä vei endometrioosikipujani paljon pahempaan suuntaan. Koen, että endometrioosikivut ruokkivat vulvodyniakipuja hieman samoin tavoin kuin esimerkiksi lonkka- ja jalkakipuani, eli kipu säteilee niihin, ärsyttäen hermoja alueella ja koventaen kipua. Lonkassani kun on muistona hermopinne aiemmasta murtumasta. Onneksi liikun ja seison suhteellisen paljon työssäni, jolloin oireilu ei ole niin pahana työssä.

Sinnittelyä siirtyviä lääkäriaikoja odottaessa

Sain tuolla tuoreimmailla gynekologin käynnillä lähetteen erikoissairaanhoidon puolelle kroonistuneiden endometrioosikipujeni takia, aika sinne tuli hyvin nopeasti, eli kuukauden päähän lähetteestä. Sinnittelin uusien minipillerien kanssa, vaikka niin endometrioosi-, kuin vulvodyniakipu olivat pahoina, ajatellen, että katsotaan tilannetta kummiltakin osin lääkärin vastaanotolla. Päivää ennen tuli soitto, että lääkäri on sairastunut, ja aikaa täytyy siirtää. Harmitti, mutta olotilaani auttoi se, että sain uuden ajan jo seuraavalle viikolle. Meni reilu viikko, oli päivä ennen uutta aikaa, kun vilkaisin ohimennen töissä omaa puhelintani. Sinne oli tullut tekstiviesti, että aikaani joudutaan jälleen siirtämään. Siinä kohtaa harmitti jo paljon enemmän, olin odottanut aikaa kuin kuuta nousevaa, että asiat etenisivät, ja saisin kipuihini jonkinlaista helpotusta erikoislääkärin pakeilta. Aika ei siirtynyt nytkään kovin pitkälle, olisin päässyt jopa jo kolmen päivän päästä lääkärille, mutta työssäni ei tuosta vaan käydä lääkärissä kesken työpäivän. Se saattoi kuulua äänestäni, kun soitin uutta aikaa, vaikka olin täysin asiallinen. Ei se ole lääkärin ja etenkään osastosihteerin syy, että ei ole lääkäriä paikalla, syyt löytyvät aivan muualta, terveydenhuollon rakenteista. Haluan vaan niin paljon päästä puhumaan oireistani, ja katsoa, saanko lähetteen lantionpohjan fysioterapiaan, joka auttaisi vulvodyniaoireita, samalla luultavasti myös endometrioosioireitani. 

Työmatkahousut oireita helpottamaan

Kaikista inhottavin oire tällä hetkellä on se, että bussissa istuminen aiheuttaa kipua. Osasyy asiaan on kyllä varmasti myös oma pukeutumiseni. Olen kyllä lukenut, että tiukahkot housut sekä pikkuhousunsuojien käyttö voivat lisätä vulvodynian oireilua, mutta siihen minulle tuli vastareaktio, että en todellakaan anna tämän vaikuttaa pukeutumiseeni asti. Muut sairauteni, kuten fibromyalgia, vaikuttavat jo aivan tarpeeksi elämääni, en anna ns. uuden diagnoosin vaikuttaa enää elämääni. Kokeilin kuitenkin mennessäni käymään ravitsemusterapeutin pakeilla, että miten naisen käy, jos päälläni on löysemmät housut. Bussimatkat edestakaisin olivat heti paljon miellyttävämmät. Ehkä minut pitää siis lanseerata käyttööni työmatkahousut, eli bussissa ne rennot verkkarit, ja töissä vasta päälle tiukemmat housut. Tuntuu, että kuljetan muutenkin puolta omaisuuttani edestakaisin työn ja kodin välillä aina mukanani, jolloin yhdet housut eivät paljoa enempää tilaa vie ja itselläni on paljon mukavampi matkustaa.

Ehkä nämä työmatkahousut tiivistävät asiaani myös, uusi sairaus, uusi kroonisen kivun lähde ei ole kiva asia. Pienillä asioilla voi kuitenkin parantaa omaa oloaan, vaikkeivat ne veisikään pois kaikkea kipua ja epämukavuuden tunnetta. Edes pieni helpotus on kuitenkin sen vaivan arvoista.   

Nimimerkki: LM

Teksti on osa Korento ry:n järjestämää Vulvodyniaviikkoa 2022.

Minun ensimmäinen kertani oli noin vuosi sitten. Harrastimme seksiä nykyisen poikaystäväni kanssa, mutta siltä se ei todellakaan tuntunut. Minusta tuntui siltä, että sata veistä olisi iskenyt ulkosynnyttimiäni joka kerta, kun Roope edes yritti koskea minua sinne. Olin pettynyt ja vihainen. Olin kaveriporukkani vihoviimeinen neitsyt 21-vuotiaana ja seksin oli tarkoitus olla maagista, mutta se ei todellakaan ollut. Ystäväni sanoivat, että ensimmäinen kerta voi sattua ja kyllähän minä sen tiesinkin. Ajattelin, että jos nyt vain pannaan tarpeeksi paljon, niin kipu loppuu ja pääsen nauttimaan seksistä. 

Vaan ei loppunut. Kipu jatkui ja suorastaan yltyi. Meidän seksissä kukaan ei saanut orgasmia - ei Roope eikä minä. Pyysin Roopelta melkein joka päivä, että voisimme harrastaa seksiä. Roope ei halunnut, koska usein seksi päätyi siihen, että minä itkin kivusta ja Roopella oli paha mieli siitä, että hän satutti minua. Sain poikaystäväni muutaman kerran kiinni masturboimasta ja se tuntui pahalta, vaikka ei pitäisi tuntua. Koin vain olevani täysin epäonnistunut naisena ja kumppanina. Minä hänen tyttöystävänään en pystynyt antaa hänelle seksuaalista nautintoa. En tuntenut oloani lainkaan naiselliseksi. Roopea pelotti koskea minuun ja minä epätoivoisesti halusin kokea sen, mitä kaikki muutkin kokivat. Halusin kokea nautinnollisen seksin. 

Noin kolme kuukautta sitten olimme ystäväni syntymäpäiväjuhlissa ja pelasimme juomapeliä. Juomapelissä kysyttiin suosikkiasentoa petipuuhissa. Kaverini vastailivat lähetyssaarnaajaa ja doggy styleä, mutta minä aloin itkemään. Aloin itkemään valtavan paljon. Ystäväni (kaikki myös naispuoleisia, onneksi) hämmentyivät ja kysyivät heti, mikä minun on. Suorastaan rääyin räkä poskella, että minä en pysty harrastaa seksiä ja minusta tuntuu, että Roope jättää minut sen takia. Kerroin koko tarinan aina ensimmäisestä kerrasta lukuisiin muihin yrityksiin. Kaikki halasivat minua. "Emilia, tuo ei ole normaalia. Sun on pakko käydä gynellä", yksi heistä sanoi.

Kuuntelin ystävääni ja opiskelijaterveydenhuollon kautta pääsin gynekologille kahden viikon kuluttua juomapeli-itkukohtaukseni jälkeen. Muistan edelleen, kuinka istuin odotusaulassa ja revin hermostuneena vaaleanpunaista kynsilakkaa pois kynsistäni. Roope käski minua lopettaa, koska se sotki lattian. En kuunnellut, koska gynekologinen tutkimus pelotti aivan suunnattoman paljon enkä pystynyt ajatella mitään muuta. Kun sormenkin työntäminen emättimeen tekee jumalattoman kipeää, miten voisin ikinä selvitä hengissä kunnon ronkkimisfestivaaleista tuolla alakerrassa? 

Gynekologi kutsui minut tutkimushuoneeseen. Astelin huoneeseen yksin, sillä en tahtonut poikaystävääni mukaan tutkimukseen. Nolotti. Lääkäri haastatteli minua ensin ja sitten hän pyysi minua riisumaan housut ja käymään tutkimuspöydälle. Viime hetkellä pyysin kuitenkin, että saisiko Roope sittenkin tulla mukaan. Gynekologi hymyili ja nyökkäsi. Ryntäsin käytävään ja pyysin Roopea mukaan. Ei nolottanut enää ollenkaan. Asetin jalat rautaisiin telineisiin, tutkimuspöytä näytti karulta. Gynekologi otti ensin vanupuikon, ja paineli emättimen aukon ympäriltä erilaisia pisteitä. Osa sattui tajuttomasti, jotkut vähän vähemmän. Sitten hän otti sanojensa mukaan pienimmät mahdolliset instrumentit, joilla hän teki gynekologisen tutkimuksen.

Valehtelisin jos väittäisin, että tutkimus oli mukava. Se oli ihan kaikkea muuta, kuin mukava. Se oli viimeinen asia mukavien asioiden listalla, itse asiassa täysin sen listan ulkopuolella. En usko, että minuun on eläissäni sattunut niin valtavasti. Roopen läsnäolo teki siitä kuitenkin paljon siedettävämmän. Tutkimuksen jälkeen vedin pukeutumishuoneessa farkut takaisin jalkaan ja revin hermostuksissani loputkin kynsilakan rippeet irti. Kuulin kiusallisen hiljaisuuden ja köhimisen ja päätin lähteä kuulemaan tuomiotani. Gynekologi totesi vulvodynian. Ajattelin, että vau, tämä on siis oikea ongelma ja tälle on nimikin! Lähdin vastaanotolta puudutevoidereseptin kanssa. 

Poikaystäväni vei minut ja uuden diagnoosini kotiin. Lakkasin kynteni uudelleen - tällä kertaa violeteiksi.

Emilian ja Roopen nimet on muutettu.
Tekstin on kirjoittanut Emilian haastattelun pohjalta Charlotta Piri.

Lue lisää vulvodyniaan liittyviä kirjoituksia täältä

Mennään suoraan asiaan. En ole koskaan saanut orgasmia.

”Mä en voi kuvitella, että sä et oo koskaan päässyt kokemaan sitä!”
”Aaa, no mut kyllä sunkin kannatais joskus koittaa saada”
”Kannattaa vaan tutustua itseensä paremmin, niin kyllä se sieltä!”

Näin henkilökohtaisesta aiheesta kirjottaminen pelottaa ja jännittää, mutta uskon kuitenkin tekeväni palveluksen kitkemällä aiheeseen liittyvää stigmaa ja rikkomalla tabua. Lyhyen elämäni aikana olen monet kerrat tuskaillut tulemattomuutta, niin yksin itseni kuin eri kumppaneiden kanssa. Googlettanut kuumeisesti, lukenut kaikki mahdolliset ”näillä vinkeillä tulet varmasti!” -naistenlehtien jutut, mutta turhaan. 

Inspiraation tämän tekstin kirjoittamiseen sain, kun katsoin Mitä mietit, Ronja Salmi? -jakson, jossa toimittaja Ronja Salmi kävi tapaamassa YouTubettaja Mansikkkaa. Videolla Mansikkka kertoi, että ei ole koskaan saanut orgasmia. Tunsin helpotusta siitä, että joku muukin sanoi asian ääneen. 

Edellisen kolmen vuoden ajan olen kärsinyt mitä erilaisimmista kivuista ja säryistä endometrioosin ja vulvodynian vuoksi. Useimmiten kivut linkittyvät juurikin seksiin. Joko kipu estää kokonaan seksin harrastamisen, toisinaan estäen vain yhdynnän, toisinaan seksi taas sujuu, mutta jälkeenpäin saa itku silmässä purra hammasta, kun monta päivää kestävät jälkikivut iskevät päälle. 

Ei, kyse ei ole siitä, että minun tulisi vielä ”tutustua itseeni paremmin”. Tiedän varsin hyvin missä vulvodynian aiheuttamat kipupisteet sijaitsevat ja tiedän kuinka jumissa ja sumpussa lantionpohjanlihakseni ovat. Tiedän varsin hyvin sen kaiken jomotuksen, juilimisen ja särkemisen. Lantiopohjan fysioterapia ja sähköinen tens-hoito ovat auttaneet, mutta myös sisäisen elektrodin käyttäminen aiheuttaa jälkikäteen mahdottomia kipuja.

Kun kerron avoimesti siitä, että en ole koskaan tuota kuuluista isoa O:ta saanut, ovat vastaukset usein voivottelua ja säälimisen makuisia. Tietenkin ymmärrän ihmisten tarpeen osoittaa empatiaa, mutta itse alan olla asian kanssa jo aika okei. Ei se orgasmi ainakaan stressaamalla tule. 

Toisinaan kuitenkin ahdistaa ja surettaa, etenkin kun saan ”en voi uskoa, että sä et ole saanut orgasmia” -kommentteja. Päähän iskee ajatus, että jotain kropassani on todella vialla, koska se suuri ilotulitus ei vaan osu kohdalleni. Riittämättömyyden ja viallisuuden tunne iskee mitä todennäköisemmin jossain kohtaa elämää jokaiselle, joka gynekologisesta sairaudesta kärsii. Toisinaan huono omatunto ja syyllisyys iskee myös siksi, että ei osaa antaa kumppanilleen sitä tyydytystä, että olisi päässyt saattamaan minut ”loppuun” asti.

Nykyään olen kuitenkin oppinut ajattelemaan seksiä vähemmän suorituskeskeisesti. Tässä kohtaa voidaan antaa kunniamaininta Kaisa Merelälle, joka hyvin avoimesti ja häpeilemättä puhuu sosiaalisessa mediassa seksin ja seksuaalisuuden eri ulottuvuuksista. Hänen sanojensa pohjalta olen kyennyt rakentamaan terveempää kuvaa seksistä ja hyväksymään myös oman tilanteeni. Voin ihan yhtä lailla nauttia seksistä kuin kuka tahansa muukin. Ja kuka tietää - kenties jonain kauniina päivänä orgasmi vielä siunaantuu minunkin kohdalleni.

Aino

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

”Haluisiks nähdä joku päivä?”

”Joo! Mennäänks vaikka kahville? Tiiän yhden söpön paikan keskustassa.”

”Tai sitten voitais juoda kahvit meillä? Jos oot tarpeeksi rohkea, voit jäädä vaikka yöksi ;) ”

No niin. Siinä se taas tuli. Nojaan leukaani käden varaan ja tuijotan Tinder-keskustelua.

”Joo mikä ettei. Tiedoksi kuitenkin sulle, joka selkeesti ootat jotain muutakin kuin hyvää kahviseuraa ja keskustelua, että mä oon sit kroonisesti sairas. Vikaa tuolla alakerrassa. Että no sex 4 u. Voi kyynel”, mietin kirjoittavani kyynisen vastauksen. En tietenkään tee niin, vaan suljen sovelluksen ja annan olla. Miehestä ei kuulu enää mitään.

Olen löytänyt monta mielenkiintoista tyyppiä Tinderin kautta. Olen käynyt myös lähes kaikkien kanssa edellä mainitun keskustelun tavalla tai toisella.

Välillä mietin, että jos kirjoittaisin profiiliini asioiden todellisen laidan, kuinka moni swaippaisi automaattisesti vasemmalle. Ylipäätään ajatus uudesta ihmissuhteesta, joka voisi johtaa parisuhteeseen pelottaa ja ahdistaa. Kuka tekisi tietoisesti päätöksen alkaa seurustelemaan sairaan ihmisen kanssa? Tiedän ajatuksieni olevan epätoivon ja itsesäälin kyllästyttämiä, mutta välillä vain turhauttaa. Kaverit eivät ymmärrä sitä tunnetta. Se, kun tuntuu, että on jotenkin vajaa. Ikään kuin kyky olla harrastamatta seksiä perinteisessä mielessä laskisi omaa markkina-arvoa.  

Rehellisesti sanottuna totuuden kertominen pelottaa. Mieluummin vain jätän keskustelun siihen, kun puheeseen tulee vihjaileva sävy. Harvoin sitä edes päädyn aloittamaan, arvaten jo valmiiksi sen lopputuloksen. Ehkä vain säästän nuo miespoloiset turhilta odotuksilta.

Toki fiksu ja kypsä aikuinen sanoisi tähän, että jos mies on ollut vain seksin perässä, eikö ole vain ihan hyvä, että jutusta ei tule mitään. Että ansaitsen parempaa, jonkun, joka näkee minut muunakin kuin välikätenä omaan tyydytykseensä. Mutta en ole tämä fiksu ja kypsä aikuinen, vaan omaa terveyttään ja seksuaalisuuttaan kipuileva teini. Välillä sitä silti edelleen miettii, että voisi hypätä petiin kumppanin kanssa ja vaikka sitten hammasta purren kestää sen kivun, kunhan vain voisin olla yhtä paljon nainen, kuin kaikki muutkin.

Toivon, että voisin kirjoittaa siitä, kuinka koin valaistumisen ja tajusin, että kyllä elämä menee eteenpäin ja että on parisuhteessa muutakin kuin seksi. No en kirjoita. Kirjoitan katkerana siitä, että oma kehoni tuntuu vialliselta ja vääränlaiselta. Ällöttävältä ja vastenmieliseltä. Että pelkään, jos kaataisin nämä kaikki ajatukset potentiaalisen kumppanin niskaan, juoksisi hän varmaan pää kolmantena jalkana karkuun.

Sana painolla varmaan. En tiedä, millainen lopputulos todellisuudessa olisi, koska toistaiseksi en ole kokenut voivani, saati uskaltanut tilanteestani kertoa. Osittain siksi, että se on niin epämääräinen. En oikein tiedä itsekään, missä vika on ja voiko sitä edes ”korjata”. Toisaalta myös siksi, että häpeän omaa viallisuuttani. Erään sairaanhoitajan sanat painuivat mieleeni, kun hän halasi minua tapaamisen lopuksi toivottaen voimia tulevaan. ”Muista, että tää ei ole sun vikasi. Nää on vaikeita asioita.” Voiko tuon kirjoittaa sinne Tinder-profilliin?

Aino

Lue lisää kirjoittajan tekstejä:

1. Diagnoosi: epäselvä

On kesä 2016 ja istun pelkääjänpaikalla autossa. Isäni istuu kuskin paikalla. Olen juuri tullut poikaystäväni mökiltä. Sillä reissulla harrastin ensimmäistä kertaa seksiä. Ei se siltä kyllä tuntunut. Se tuntui siltä, kuin joku olisi tunkenut hohkaavaa hiilihankoa kohtuuni. Kuin joku olisi väännellyt sisäelimiäni, yrittänyt raapia tietään ulos. Kertoessani tästä sairaanhoitajana TAYS:ssa työskentelevälle isälleni, kuulin tältä ensimmäistä kertaa endometrioosista ja vulvodyniasta.

Yli kaksi vuotta myöhemmin opiskelen Tampereella lukiossa toista vuotta. Elämäni on kääntynyt ylösalaisin. Terveyteni romahti tänä syksynä, ja sen seurauksena sain vihdoinkin diagnoosini. Jos sitä epämääräistä mustaa tekstiä valkoisella paperilla voi diagnoosina pitää. Epätietoisuus on pahinta. ”Tää sun tilanne on aika epäselvä”, sanoi sairaanhoitaja, jonka kanssa keskustelimme laparoskopiasta, eli vatsaontelon tähystyksestä, jossa etsitään endometrioosipesäkkeitä. Yksi hoitovaihtoehto hoitajan mukaan voisi vulvodyniaan olla vestibulektomia, jossa kipualueet poistetaan kirurgisesti, ja ne korvataan “puhtaalla” limakalvolla. Nyökkäilin myöntävästi. Suuni tuntui kuivalta, kun mietin hieman pelonsekaisin tuntein leikkauspöydällä makaamista.

Kivuista on jälleen tullut arkeani. Olin lähes kokonaisen vuoden oireeton, tyyntä myrskyn edellä. Tällä hetkellä elämäni pyörii suuremmalti osin koulun ja sairaalan ympärillä. Aiemmin elämäntyylini oli menevä, olin paljon ystävieni kanssa, matkustin usein toiselle puolelle Suomea näkemään silloista poikaystävääni ja harrastin paljon. Nyt olen kipujen vuoksi joutunut luopumaan vapaaottelu- ja painiharrastuksestani, eikä energia yleensä riitä ystävien näkemiseen. Väsymys ja paha oloni vaikutti myös parisuhteeseeni ja lopulta poika sanoikin, ettei enää pystynyt jatkamaan suhdetta kanssani.

On ollut kova paikka aamuisin ottaa lääkkeet. En aiemmin pitänyt itseäni sairaana, mutta nyt todellisuus on konkretisoitunut. Minun on ollut vaikea löytää ketään, joka ymmärtäisi, mitä käyn läpi. Läheisten ja ystävien tuki on tärkeää, mutta kaipaisin jotakuta, joka pystyisi samaistumaan minuun ja elämäntilanteeseeni. On vaikeaa selittää terveelle ihmiselle, miltä tuntuu, kun oma keho kääntyy itseään vastaan. Netistä lukemani tekstit endometrioosista ja vulvodyniasta masentavat ja kertovat usein surullista lopuista ja kivun täyttämistä päivistä. Tietenkin tämäkin on osa todellisuutta elettäessä kroonisten kipusairauksien kanssa, mutta haluaisin myös kuulla onnellisia loppuja. En välttämättä parantumistarinoita, mutta tarinoita naisista, jotka pärjäävät ja jaksavat nauttia elämästä, sellaisena kuin se heille on suotu.

Uskon, että voin tuoda erilaista näkökulmaa Moona-blogiin. Haluan kertoa omasta tarinastani endometrioosin ja vulvodynian kanssa. Itse toivoin saadessani tietää sairaudesta, että olisin voinut puhua siitä jonkun oman ikäiseni kanssa. Miltä tuntuu, kun luokkakaverit kertovat seksiseikkailuistaan ja hymyilet väkinäisesti miettien niitä kaikkia omia kertojasi, kun mistään ei meinannut tulla mitään kovien kipujen vuoksi. Tai silloin, kun jouduin ensikertaa kertomaan uudelle poikaystävälle, että olen sairas. Olisin tarvinnut jonkun kertomaan, että vika ei ollut minussa, eivätkä epämääräiset kivut tehneet minusta vähemmän rakastettavaa. Toivon, että voin olla jollekin se joku.

Aino