11.10.2018

Vieraskynä: Nuorisotiimin Sonja

Itsestään selvää, että hyvinvointi ei ole itsestäänselvyys

Omat endometrioosioireeni alkoivat 14-vuotiaana, mutta itse heräsin oireisiin vasta täysi-ikäisenä ja 19-vuotiaana sain diagnoosin endometrioosista. Tuon jälkeen astuin monelle tuttuun kärrynpyörään, missä etsittiin minulle sopivaa hormonihoitoa. Lopulta kyllästyin ja menin yksityiselle lääkärille ja sain käyttöön Visannen, mikä on tänä päivänä yhdessä ruokavalion ja muiden elämäntapojen kanssa johtanut lähes kivuttomaan arkeen. Mutta palataan hetkeksi vuoteen 2013, kun sain diagnoosin.

Olin tuolloin vakituisessa työpaikassa ja tein kolmivuorotyötä. Lähdin töistä vain äärimmäisissä kiputiloissa (mitä tuohon aikaan oli noin parina päivänä kuukaudessa). Häpesin sairaslomiani ja purin liian usein hammasta työpaikalla, koska en halunnut lähteä kotiin. Jos päivystin yksin yövuorossa ja sain kipukohtauksen, tai jouduin olemaan poissa työpisteeltä jatkuvan vessassa ramppaamisen takia, häpesin vielä enemmän. Jatkoin kuitenkin elämääni aivan kuin diagnoosi olisi minusta erillinen asia eikä vaikuttaisi elämääni sen enempää kuin epämiellyttävä tuttava, jota nähdään niin harvoin kuin mahdollista.

Pikkuhiljaa ymmärsin, että oma hyvinvointi pitää määritellä ja priorisoida uudestaan. Nuorempana fyysinen hyvinvointi oli minulle lähinnä itsestäänselvyys, joka ei vaatinut erityisiä ponnisteluja ja henkinen hyvinvointi oli aivan toissijainen tekijä. Uusi kokonaisvaltaisempi hyvinvoinnin määritelmä ei muodostunut hetkessä vaan muovautui vuosien varrella, mutta sen kehittyminen alkoi diagnoosin saamisesta.

Nyt hyvinvoinnista on tullut elämäni tärkeimpiä prioriteetteja ja kokonaisvaltaisesti jokapäiväisessä elämässäni näkyvä elementti. Ruoka ei ole enää vain ravintoa vaan myös hoitokeino. Kaikkiruokaisesta suorittajasta on tullut erityisruokavaliota noudattava terveysnörtti, koska sillä olen voinut vaikuttaa omiin kipuihini. Urheilu ei ole enää itseisarvo vaan pidän kehostani huolta, jotta jaksan ja koska nautin siitä, mutta vain jaksamiseni ehdoilla. Jos koskee, pitää treeni jättää välistä. Tupakka sai jäädä, ja aloin opetella sanaa ei. En voi tulla nyt käymään, olen aivan poikki. En voi ottaa tätä hoitaakseni, koska aikani ja jaksamiseni riittävät juuri ja juuri nykyiseen tehtävälistaani. Lääkärissä pitää ravata ja joka kerta valmistautua etukäteen, että muistaa kertoa kaiken olennaisen omasta tilanteesta. Menot on suunniteltava niin, että unirytmi pysyy mahdollisimman säännöllisenä. On oltava armollinen itselleen ja annettava hyvinvoinnille tilaa elämässä, koska se ei ole itsestäänselvyys.

Sanomattakin selvää, että hyvinvoinnin kääntäminen itsestäänselvyydestä prioriteetiksi ei ole käynyt helposti. Matka tähän päivään vuodesta 2013 on ollut pitkä eikä se ole ohi. Armollisuuden opiskelu ja ei-sanan käyttö ovat osoittautuneet erityisen hankaliksi. Välillä huomaan toivovani, että voisin jälleen kohdella hyvinvointiani itsestäänselvyytenä, koska kuvittelen, että näin saisin tehokkaammin asioita aikaiseksi. Ja vaikka tiedän, että kivun läpi tekeminen harvoin johtaa laadulliseen lopputulokseen, turhaudun joka kerta, kun aikatauluni menevät uusiksi kivun, tulehdustilan tai väsymyksen vuoksi. Vaikka nykyinen hoitoni on todella hyvä ja kiputiloja ja muita oireita onkin vain harvakseltaan, niin tuntuu, että turhautuminen on siitä vain kasvanut, kun toimivallakaan hoidolla ja omien elämäntapojen uudistamisella ei pääse täydelliseen oireettomuuteen.

Tiedän turhautumiseni olevan hyödytöntä ja loppujen lopuksi olen erittäin kiitollinen lähes kivuttomasta arjestani. Olen myös tavallaan kiitollinen, että hyvinvoinnista tuli minulle prioriteetti endometrioosidiagnoosin myötä. Koen, etten olisi kuitenkaan voinut jatkaa elämää niin kuin ennen diagnoosia ikuisesti, joten parempi panostaa hyvinvointiin ennemmin kuin myöhemmin.

Nuorisotiimin Sonja

 

Seuraa Instagramissa Endometrioosiyhdistyksen nuorisotiimiä

Avainsanat:
09.08.2018

Endometrioosista syömishäiriön kuilulle

Tuntuu tyhmältä, miten monta vuotta siedin epämukavaa oloa vatsassa syömisen jälkeen. Aloitin kasvipohjaisen dieetin muutama vuosi sitten eettisistä syistä ja huomasin sen vaikutukset endometrioosikipujen parempaan hallintaan. Tämä dieetti toimi hyvin, kunnes viime vuonna alkoi
taas aggressiivinen vaihe sairastamisessa. En ollut aiemmin mitenkään ehdoton syömisen suhteen, mutta yhtäkkiä kaikki ruoka tuntui sattuvan. Menetin nopeasti 15kg painoa ja havahduin siihen vasta sitten, kun vaatteet roikkuivat päällä ja ihmiset alkoivat kysellä, olenko sairastunut. Tuohon
aikaan asuin Lähi-Idässä, missä yli 40 asteen helteillä ei edes tehnyt mieli syödä kuin hedelmiä. Huomasin, että mitä vähemmän syön sen kivuttomampi olen, ja kun oli koko ajan kuuma, ei näläntunnetta edes ollut.

Koska tavoitteeni oli olla vain mahdollisimman kivuton leikkausta odotellessa, en huomannut, miten pahaksi huono ravitsemukseni oli mennyt. Läheiseni alkoivat koittaa saada minua syömään edes vähäsen, ja kun niin tein tajusin, että pelkkä ruuan näkeminen ja siihen liittyvä mielikuva
hirveästä kivusta sai minut voimaan pahoin. Syömisen jälkeen pelkäsin niin paljon, että joskus halusin oksentaa kaiken pois. Kun oksentamisen halu yleistyi havahduin vasta, miten salakavalasti ruokaan liittyvä huono mielikuva oli minulle tehnyt. Huomasin, että olin tahtomattani ajautunut
jonkinlaisen syömishäiriön kynnykselle. Paha mielikuva ja pelkkä ruuan näkeminen aiheutti suurta ahdistusta.

Suomessa käydessäni mainitsin painonputoamisesta ja syömiskivuista, mutta en ehkä tarpeeksi vakavasti, koska siihen ei puututtu. Toisaalta myös häpesin asiaa, enkä halunnut tehdä asiasta suurta numeroa. Kipulääkitykseni laitettiin kuitenkin uusiksi ja aloitin lääkityksen turvin rauhassa palaamaan kohti terveempää syömistä. Välttelin edelleen ravintoloissa syömistä, mutta kotona syöminen alkoi pienin askelin onnistua. Alkuun vain pakotin itseni syömään uudelleen ahdistuksesta huolimatta.

Ruokaan liittyvän kivun takia tulee edelleen jaksoja jolloin huomaan, että olen alkanut syömään niukemmin. Viime vuodesta säikähtäneenä olen kuitenkin koko ajan tietoinen asiasta ja tarkkailen tilannetta. Nykyisin tarkkailen päivittäin, että olen syönyt tarpeeksi kulutukseeni nähden. Olen
myös asettanut itseni tilanteisiin, joissa tiedän tulevani syömisestä kipeäksi ja sitten hoitanut kipuni lääkkeillä. Olen tehnyt näin, jotta pääsin eroon kipuun ja syömiseen liittyvistä negatiivisista mielikuvista ja että sain positiviisia kokemuksia siitä, että tilanne on hallittavissa. Muutama päivä
sitten ravintolassa ystäväni hehkutti miten olin jaksanut syödä lautasen tyhjäksi. Vuosi takaperin en voinut edes ravintolassa käydä.

Hemppu

 

Lue Hempun ensimmäinen teksti täältä:

Elämää utuisten lasien takaa

Avainsanat: