Ensimmäiset kuukautiseni tulivat noin 12-vuotiaana. Pahempaa kuitenkin oli, että eräs luokkamme pojista huomasi ylähuulessani tummia haituvia. ”Hyi, sulla kasvaa viikset!”, oli hänen reaktionsa. Olen brunette, joten karvat todellakin olivat ja ovat edelleen tummia. ”Eihän naisten kuulu olla karvaisia, mikä minussa on vikana?” muistan tuolloin ajatelleeni.
Asia kuitenkin jäi. Kuukautiskiertoni oli vuosia hyvin epäsäännöllinen, mutta pistin sen teini-iän piikkiin sekä myöhemmin yliopisto-opintojen alun ja paikkakunnan vaihdon aiheuttaman stressin piikkiin. Epäilin kuitenkin, että jotain on vialla. Törmäsin PCOS-sanaan parikymppisenä ja kysyin asiasta tuolloin gynekologilta. Koska söin yhdistelmäehkäisypillereitä, diagnoosi jäi saamatta.
Minulla on teini-iästä lähtien ollut useita keskivaikeita masennusjaksoja, olen käynyt myös psykoterapiassa. Lähisuvussani on aivoverenkiertohäiriöitä, diabetesta ja korkeaa verenpainetta, myös vanhemmillani. Useita kertoja minulle on lääkärissä huomautettu korkeasta verenpaineesta, mutta muutama vuosi sitten silloisen työpaikan työterveystarkastuksessa hoitaja halusi kunnolla puuttua asiaan.
Yhdistelmäehkäisy vaihtui minipillereihin. Verenpaine ei laskenut, mutta sen sijaan paino nousi ja karvojenkasvu kiihtyi. Painonnoususta voi tosin kenties osin syyttää seisomatyön vaihtumista istumatyöhön ja runsaita työpaikkalounaita, ei kuitenkaan täysin. Ahdistuin etenkin kauppojen kirkasvalaistuissa sovituskopeissa, joissa jokainen musta viiksi- ja partakarva oikein loisti, ja karvoja tuntui tulevan vain koko ajan enemmän. Silloiseen työhöni liittyen törmäsin taas PCOS:ään, mikä osaltaan vahvisti aavistustani siitä, että oireyhtymä vaivaa minuakin.
Kesti kuitenkin vuoteen 2020 ja korona-aikaan, ennen kuin vihdoin sain lähdetyksi yksityiselle gynekologille diagnoosia ja lääkitystä hakemaan. Osin syynä oli parantunut rahatilanteeni. Munasarjojen ultraäänitutkimus ja karvaiset jalkani eivät jättäneet epäilyksille sijaa. Sain PCOS-diagnoosin ja lääkityksen. Lääke hillitsee hirsutismia ja laskee verenpainetta, ja turkasen kallis voide hillitsee paikallisesti viiksikasvua.
PCOS on vaikuttanut merkittävästi itsetuntooni. Osin kertyneet kilot voivat johtua istumatyöstä sekä korona-ajan vähentämästä liikunnasta, mutta mielestäni oireyhtymä on selvä osasyyllinen. Toisaalta samalla se on ainakin osittain selitys masennukselle sekä korkealle verenpaineelle, mikä on tavallaan lohdullista. Minulla on sairaus, joten en ole vain surkea ja epäonnistunut ihminen, kun menin sairastumaan masennukseen tai koska en saa kiloja karistettua.
On ollut lohduttavaa tietää, että tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä, joilla on PCOS tai endometrioosi, ja että gynekologisista sairauksista voi puhua ääneen. Toisaalta ajoittain tunnen ahdistusta sosiaalisen median PCOS-tukiryhmässä. Joskus tuntuu, että olen karvaisuus-, paino-, masennus- ja verenpainemurheineni yksin, kun ”kaikille muille” suurin PCOS-ongelma on lapsettomuus.
Minua ärsyttävät kuvat raskaustesteistä ja keskustelu ”plussaamisista” ja ”raskautumisista”, mitä on mahdoton täysin välttää. En osaa samaistua siihen, kuinka toisille vauva on niin tärkeä asia, että lapsettomuus ahdistaa yötäpäivää ja rikkoo pahimmillaan parisuhteenkin, ja elämä on vajavaista ilman lasta: ei nainen ole kokonainen, jos ei ole äiti.
Olen yli 30-vuotias, enkä ole koskaan ollut niin vakavassa parisuhteessa, että naimisiinmenon ja lasten kaltaiset asiat olisivat tulleet puheeksi. Ylipaino, masennus ja karvaisuus ovat vaikuttaneet ihmissuhteisiini, tai niiden puuttumiseen, merkittävästi. On vaikea lähestyä ketään, jos ei pidä itseään viehättävänä. Toisaalta nykymaailmassa ei Tinderin tasossakaan ole kehumista…
En oikeastaan vieläkään tiedä, haluanko edes lapsia. Toisaalta ehkä kyllä, mutta entä jos sopivaa kumppania ei löydy, ikäkin tässä jo hieman painaa? Jos haluan lapsen, onko halu niin suurta, että olen valmis itsellisenä naisena kymppitonnien hoitoihin? Tuskinpa. Minä haaveilen toistaiseksi maailmanympärysmatkasta, mökistä järven rannalla ja kesäfestivaaleista. Vauvakuumetta minulla ei koskaan ole ollut.
Entäs se PCOS? Se voi vaikeuttaa lastensaantia, mutta toisaalta lastensaanti 40-vuotiaana voi olla munasolujen suuren määrän vuoksi helpompaa. (Luin tämän vuosi sitten Korennon blogista) Onneksi sentään tiedän oireyhtymästä jo nyt, joten osaan varautua siihen, ettei lapsi tule sormia napsauttamalla. Ei voi tietää ennen kuin yrittää. Isoäitini yli 40-vuotias, kun äitini syntyi, ja äitini niukasti alle 40-vuotias, kun minä synnyin. Se antaa toivoa, vaikka sitten päätyisinkin siihen, etten lapsia lopulta halua.
Taru
Teksti on osa PCOS-viikkoa 2021. Teemaviikolla lisätään yleistä tietoisuutta monelle vielä tuntemattomasta PCOS:stä eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä, jotta yhä useampi osaisi hakeutua tarvittaessa hoitoon.