Hyvää iltaa täältä pallon toiselta puolelta. Kello on 19:42 Taipeissa, taivaalta tulee vettä kovemmalla paineella kun mun suihkusta ja vitutus on huipussaan. Mulla on lukukautta jäljellä vielä kuukausi ja deadlinet kuumottelee melkein joka päivä. Luonnollisesti kaikki opinnot on taas siirtyny Google Meetsiin, kun täällä lähti liikkeelle jälleen yks korona-aalto. Eipä siis oo ihan hirveen montaa syytä poistua neljän seinän sisältä ja hulluus alkaa vaivata.
Tietty tässä dedispaniikin keskellä mä sairastuin - en koronaan, mut kumminkin. Sain jotain mystisiä vatsakipukohtauksia, jotka jätti mut toimintakyvyttömäks lattialle/sänkyyn aina kun söin. Joten ei kun lääkäriin mars. Siellä sit kysyttiin taas tää perinteinen: “Sähän oot perusterve, nuori nainen, eikö joo?” Tää oletus tulee vastaan ihan kaikkialla ja alkaa olla mitta täynnä. Lääkäri ei luonnollisesti tienny, mikä ihme on neuropaattinen vulvodynia, eikä tunnistanu mun lääkkeitä, jotka olin listannu valmiiks. Sit kun sain neljä eri lääkettä siltä hoidoksi, niin sanoin vaan pienen rukouksen ennen niitten ottamista, että toivottavasti ei oo yhteisvaikutuksia mun yleislääkityksen kanssa.
Tää ei oo ainoo kerta kun jonkun on vaikee käsittää, että 25v on kroonisesti monisairas. Mul on yks yliopisto-opettaja, jota sanon Foliohattuproffaks. Se on kyl yks tapaus ja laukoo välillä asioita, mitä ei kannattais. Yhellä luennolla sano, että “Te kaikki ootte luusereita, jos ette valmistu kahessa vuodessa. No excuses!” Tiiän, että näitten tällästen pitäs antaa mennä yhestä korvasta sisään ja toisesta ulos, mut mulla heti vitutusmittarin viisari värähti ja teki mieli sanoo, että helvetistäkö se tietää, millasia haasteita ihmisillä saattaa olla elämässään. Aina ei oo kyse vaan siitä, että “ei viitti” opiskella.
Mut ai että, kaikista pahin on se kun koittaa ettiä treffiseuraa. Minä bumbeloin (tinder->tinderöin, bumble->bumbeloin??) menemään ja laittelin viestiä kaikenlaisille tyypeille. Täällä monille ulkoliikunta on se the juttu ja minähän en sitä harrasta. Oli kyse sit patikoinnista (joka on ylivoimanen suosikki paikallisten keskuudessa), sukelluksesta tai pyöräilystä, niin mä paljon mielummin kääriydyn peittoburritoon ja katon Avaraa luontoa, koska kaikki noi edellä mainitut harrastukset on potentiaalisesti tosi epämukavia mulle ja voi lisätä kipua useemmaks päivää.
Sitä luulis, että tää ei oo mikään ongelma, mut kuule, multa on nyt jo useemman kerran kysytty, miksen mä harrasta ulkoliikuntaa. Yhellekin kun sit vastasin, että ei oo vaan mun juttu, niin sain siitä lähtien rivien välissä jatkuvasti piikittelyä siitä, että mulla on epäterveelliset elämäntavat. Useempi kuin muutama on nauranu. Kovin nopeesti se nauru kyllä vaihtuu anteekspyyntöön, kun sanon, et mul on krooninen kipusairaus ja patikointi kuumassa todennäkösesti vaan sais mut pahantuuliseks. 90% alkaa tän jälkeen keskustella vähän kaikesta siihen sävyyn, että oon tosi hauras - esim. “No need for you to walk to the metro, I can come pick you up!”. (Jossa siis ei sinänsä mitään pahaa, mutta aika perseestä kun ensin on naurettu sille etten harrasta ulkoliikuntaa.)
Ihmiset ei selkeesti oo tottunu ajatukseen, että jollakin voi olla tekemisiä ja menemisiä rajottava sairaus, etenkin näin nuorena. Mut minäpä kanavoin vitutukseni joksikin hyödylliseks ja jatkan bumbelointia, opiskelua ym. ja oon edelleen avoimesti “viallinen”. Ärsyttää, että “nuori perusterve nainen” on niin tiukkaan juurtunu konsepti, mutta eipä se siitä mikskään muutu, jos nää naurajatyypit ja Foliohattuproffat ei ikinä tapaa sairaita ja vammasia, (ja ei-binäärisiä, joihin mä kuulun eli edes toi “nainen” ei osu ja uppoo).
Että joo, voimia teille muillekin jotka ootte kyllästyny selittelemään itseänne muille. Ehkä joskus vielä keksitään keino muuntaa vitutusta energiaks ja kaupungit Helsingistä Taipeihin on siitä lähtien 100% ekologisella, mutta epäeettisellä vitutussähköllä valaistuja.