Olemme hyvästelleet kevään aikana jo Juliaanan - nyt on aika hyvästellä Heli!
Niin vain on jo vuosi vierähtänyt kohdunpoistosta! Nyt on hyvä hetki päättää blogiin kirjoittaminen. Mutta vielä on kerrottava itse leikkauspäivästä. Olen tainnut hieman vältellä sen muistelua. Kaikki ei mennyt nimittäin ihan putkeen.
Leikkausaamuna saavuin belgialaiseen lähisairaalaan jännittyneenä, puoliso mukanani. Sain sairaalavaatteet ja rauhoittavaa lääkettä. Hoitajat tsekkasivat, että olin peseytynyt ohjeiden mukaan. Myös karvojenpoistoon olin saanut tarkat määräykset: höylän käyttö oli kiellettyä, ettei ihoon tulisi haavoja. Täytyi siis keksiä muita konsteja eikä jättää toimenpidettä ihan viime tippaan. Suoli piti tyhjentää kotona jo edellisiltana - tähän on varmaankin vaihtelevia ohjeita maasta riippuen.
Leikkaussalin odotushuoneessa meni tovi. Radiossa soi rokki. Halusin kaiken olevan äkkiä ohi. Salissa odotti tuttu gynekologini, olin helpottunut hänen läsnäolostaan. Tähystysleikkauksessa tarvittiin hänenkin käsiään, kirurgin ja avustavan kirurgin lisäksi. Porukkaa siis hyöri ympärilläni runsaasti. Kohta olinkin unten mailla.
Herätessäni olin kovissa kivuissa. Morfiinia lisättiin parikin kertaa, ja vähitellen tuska hellitti. Liikaa morfiinia tulisi kuitenkin välttää, se kun kovettaa vatsaa. Mutta siinä kohtaa ei auttanut muu kuin itkeä: ”Antakaa lisää puudutusta.”
Kivuille löytyi syy, kun gynekologini saapui osastolle parin tunnin jälkeen. Sain kuulla komplikaatiosta leikkauksen aikana. Sydämeni oli pysähtynyt reiluksi minuutiksi ja minua oltiin elvytetty oikein joukolla. Koska leikkaus oli käynnissä, olin niin sanotusti reikiä ja työkaluja täynnä. Mitään ei ehditty ottaa ulos ennen elvytystä, joten kovat kipuni olivat ymmärrettäviä. Suu pyöreänä kuuntelin lääkäriäni, joka oli valkoinen kuin lakana. Hän myönsi pelänneensä, ettei sydämeni käynnistyisi enää. Hän kysyi: ”Näitkö valkoista tunnelia tai jotain muuta vastaavaa?”. En kuitenkaan tiennyt tapahtuneesta yhtään mitään (onneksi). Seuraavina öinä näin kyllä unia junista, joista myöhästyin yhä uudelleen.
En halua pelotella tarinallani ketään, mutta tällainen kokemus minulla sattui olemaan. Kyseessä on hirveän harvinainen komplikaatio. Lääkärini epäili erittäin herkkää vagushermoa, joka meni leikkauksen alussa shokkiin. Minusta tämä on ihan järkeenkäypä selitys, olen kovin herkkä aisteiltani. Useimmat leikkaukset menevät suunnitellusti ja minunkin kohdallani lopputulema oli hyvä. Elvyin ja leikkauskin saatiin tehtyä. Kohtu, kohdunkaula ja munanjohtimet lähtivät – ja munasarjat jäivät paikoilleen. Kaksi yötä sairaalassa vietettyäni pääsin kotiin.
Koska toimenpide oli sen verran raju, uskon sen selittävän myös leikkausta seuranneen kivuliaan kuukauden. Tämä oli ehkä vaikeinta aikaa, koska en tiennyt, mitkä olivat niin sanotusti normaaleja kipuja ja mistä piti huolestua. Kävin kaksi kertaa päivystyksessä tsekkaamassa tilanteen. Onneksi en ollut yksin vaan mieheni ja tyttäreni auttoivat minua. Silti koin huonommuutta hitaasta toipumisesta. Mutta sellaisia me olemme: toinen on jaloillaan vikkelästi ja toiselta menee jalat alta. Muihin on turha vertailla. Parantuminen vie juuri sen aikaa kuin on tarvetta.
Kuuden viikon sairausvapaan jälkeen palasin osa-aikatyöhöni, mutta elämän normalisoituminen vei useamman kuukauden. Toivoisin pystyväni sanomaan tänään, että kaikki on hyvin. Valitettavasti ihan näin ei ole. Olen kärsinyt kivuista lantion alueella. Vatsa on edelleen turvoksissa. Pitkään istuminen tai jaloillaan oleminen aiheuttaa särkyä. Ferritiinivarastoni ovat edelleen tyhjät. Toipuminen on siis edelleen hidasta. Kuntosalille paluu on tehnyt kuitenkin hyvää: uskon, että liike on lääke, vaikka se ei siltä aina tuntuisikaan.
Lantiopohjan terveyteen täällä Belgiassa kiinnitetään onneksi paljon huomiota. Kaikille synnyttäneille ja kohdunpoiston läpikäyneille määrätään automaattisesti fysioterapiaa. Omasta lantiosta tulee pitää huolta loppuelämän ajan. Helposti se unohtuu ja siksi on tärkeää, että voi käydä asiantuntijan luona saamassa tarkat jumppaohjeet. Toki nettikin on hyviä videoita täynnä, esimerkiksi fyssari Michelle Kenway ja pilatesohjaaja Jessica Valant ovat suosikkejani YouTubessa. Ja mainiota vertaistukea löytyy HysterSisters -sivustolta. Sieltä voi etsiä hakusanalla vaikka mitä, sillä varmasti joku toinen on kokenut yhtä outoja oireita (kuten vaikkapa ’phantom tampon’: leikkauksen jälkeinen turvotus voi tuntua siltä, että emättimeen olisi jäänyt ’aavetamponi’).
Kaiken ’hitauden’ keskellä lohduttaudun sillä, että leikkauksesta toipuminen vie lääkärini mukaan kaksi vuotta. Puolessa välissä täytyy olla kärsivällinen ja iloita siitä, että kaikki on kuitenkin paremmin kuin ennen. Adenomyoosi oli viheliäinen sairaus. Elämä ilman jatkuvia vuotoja on ihanaa. Suosittelen leikkausta niille, joille hormonihoidot eivät sovi. Mutta samalla muistutan, että koko prosessille tulee antaa aikaa. Jotain kaunista ja tärkeää siinäkin on, että kiire ei tähän kuvioon sovi. Keho on viisas ja se lähettää meille monenmoista viestiä.
Kiitän lukijoita ja toivotan kaikkea hyvää muille ’kipuilijoille’. Nyt jatkan tietäni menopaussia kohti, eli tarina jatkuu, vaikka kirjoitukset päättyvät!