Moona-blogi

Olemme hyvästelleet kevään aikana jo Juliaanan - nyt on aika hyvästellä Heli!

Niin vain on jo vuosi vierähtänyt kohdunpoistosta! Nyt on hyvä hetki päättää blogiin kirjoittaminen. Mutta vielä on kerrottava itse leikkauspäivästä. Olen tainnut hieman vältellä sen muistelua. Kaikki ei mennyt nimittäin ihan putkeen.

Leikkausaamuna saavuin belgialaiseen lähisairaalaan jännittyneenä, puoliso mukanani. Sain sairaalavaatteet ja rauhoittavaa lääkettä. Hoitajat tsekkasivat, että olin peseytynyt ohjeiden mukaan. Myös karvojenpoistoon olin saanut tarkat määräykset: höylän käyttö oli kiellettyä, ettei ihoon tulisi haavoja. Täytyi siis keksiä muita konsteja eikä jättää toimenpidettä ihan viime tippaan. Suoli piti tyhjentää kotona jo edellisiltana - tähän on varmaankin vaihtelevia ohjeita maasta riippuen.

Leikkaussalin odotushuoneessa meni tovi. Radiossa soi rokki. Halusin kaiken olevan äkkiä ohi. Salissa odotti tuttu gynekologini, olin helpottunut hänen läsnäolostaan. Tähystysleikkauksessa tarvittiin hänenkin käsiään, kirurgin ja avustavan kirurgin lisäksi. Porukkaa siis hyöri ympärilläni runsaasti. Kohta olinkin unten mailla.
Herätessäni olin kovissa kivuissa. Morfiinia lisättiin parikin kertaa, ja vähitellen tuska hellitti. Liikaa morfiinia tulisi kuitenkin välttää, se kun kovettaa vatsaa. Mutta siinä kohtaa ei auttanut muu kuin itkeä: ”Antakaa lisää puudutusta.”

Kivuille löytyi syy, kun gynekologini saapui osastolle parin tunnin jälkeen. Sain kuulla komplikaatiosta leikkauksen aikana. Sydämeni oli pysähtynyt reiluksi minuutiksi ja minua oltiin elvytetty oikein joukolla. Koska leikkaus oli käynnissä, olin niin sanotusti reikiä ja työkaluja täynnä. Mitään ei ehditty ottaa ulos ennen elvytystä, joten kovat kipuni olivat ymmärrettäviä. Suu pyöreänä kuuntelin lääkäriäni, joka oli valkoinen kuin lakana. Hän myönsi pelänneensä, ettei sydämeni käynnistyisi enää. Hän kysyi: ”Näitkö valkoista tunnelia tai jotain muuta vastaavaa?”. En kuitenkaan tiennyt tapahtuneesta yhtään mitään (onneksi). Seuraavina öinä näin kyllä unia junista, joista myöhästyin yhä uudelleen.

En halua pelotella tarinallani ketään, mutta tällainen kokemus minulla sattui olemaan. Kyseessä on hirveän harvinainen komplikaatio. Lääkärini epäili erittäin herkkää vagushermoa, joka meni leikkauksen alussa shokkiin. Minusta tämä on ihan järkeenkäypä selitys, olen kovin herkkä aisteiltani. Useimmat leikkaukset menevät suunnitellusti ja minunkin kohdallani lopputulema oli hyvä. Elvyin ja leikkauskin saatiin tehtyä. Kohtu, kohdunkaula ja munanjohtimet lähtivät – ja munasarjat jäivät paikoilleen. Kaksi yötä sairaalassa vietettyäni pääsin kotiin.

Koska toimenpide oli sen verran raju, uskon sen selittävän myös leikkausta seuranneen kivuliaan kuukauden. Tämä oli ehkä vaikeinta aikaa, koska en tiennyt, mitkä olivat niin sanotusti normaaleja kipuja ja mistä piti huolestua. Kävin kaksi kertaa päivystyksessä tsekkaamassa tilanteen. Onneksi en ollut yksin vaan mieheni ja tyttäreni auttoivat minua. Silti koin huonommuutta hitaasta toipumisesta. Mutta sellaisia me olemme: toinen on jaloillaan vikkelästi ja toiselta menee jalat alta. Muihin on turha vertailla. Parantuminen vie juuri sen aikaa kuin on tarvetta.

Kuuden viikon sairausvapaan jälkeen palasin osa-aikatyöhöni, mutta elämän normalisoituminen vei useamman kuukauden. Toivoisin pystyväni sanomaan tänään, että kaikki on hyvin. Valitettavasti ihan näin ei ole. Olen kärsinyt kivuista lantion alueella. Vatsa on edelleen turvoksissa. Pitkään istuminen tai jaloillaan oleminen aiheuttaa särkyä. Ferritiinivarastoni ovat edelleen tyhjät. Toipuminen on siis edelleen hidasta. Kuntosalille paluu on tehnyt kuitenkin hyvää: uskon, että liike on lääke, vaikka se ei siltä aina tuntuisikaan.

Lantiopohjan terveyteen täällä Belgiassa kiinnitetään onneksi paljon huomiota. Kaikille synnyttäneille ja kohdunpoiston läpikäyneille määrätään automaattisesti fysioterapiaa. Omasta lantiosta tulee pitää huolta loppuelämän ajan. Helposti se unohtuu ja siksi on tärkeää, että voi käydä asiantuntijan luona saamassa tarkat jumppaohjeet. Toki nettikin on hyviä videoita täynnä, esimerkiksi fyssari Michelle Kenway ja pilatesohjaaja Jessica Valant ovat suosikkejani YouTubessa. Ja mainiota vertaistukea löytyy HysterSisters -sivustolta. Sieltä voi etsiä hakusanalla vaikka mitä, sillä varmasti joku toinen on kokenut yhtä outoja oireita (kuten vaikkapa ’phantom tampon’: leikkauksen jälkeinen turvotus voi tuntua siltä, että emättimeen olisi jäänyt ’aavetamponi’).

Kaiken ’hitauden’ keskellä lohduttaudun sillä, että leikkauksesta toipuminen vie lääkärini mukaan kaksi vuotta. Puolessa välissä täytyy olla kärsivällinen ja iloita siitä, että kaikki on kuitenkin paremmin kuin ennen. Adenomyoosi oli viheliäinen sairaus. Elämä ilman jatkuvia vuotoja on ihanaa. Suosittelen leikkausta niille, joille hormonihoidot eivät sovi. Mutta samalla muistutan, että koko prosessille tulee antaa aikaa. Jotain kaunista ja tärkeää siinäkin on, että kiire ei tähän kuvioon sovi. Keho on viisas ja se lähettää meille monenmoista viestiä.
Kiitän lukijoita ja toivotan kaikkea hyvää muille ’kipuilijoille’. Nyt jatkan tietäni menopaussia kohti, eli tarina jatkuu, vaikka kirjoitukset päättyvät!

Heli

Keväällä 2024 minulla oli noin kolme kuukautta aikaa valmistautua leikkaukseen. Mietin tykönäni, että mitenhän tällaiseen operaation varaudutaan. Kukaan ei siinä opastanut. Nyt siis kerron omista valmisteluistani, ehkäpä niistä on jollekin hyötyä!

1. Sairausvapaa

Aloitan tärkeimmästä, eli toipumisajasta. Asuinmaassani Belgiassa (jossa leikkauskin tehtiin) kohdunpoistoon määrätty sairausvapaa on kuusi viikkoa. Sama pätkä määrätään myös kaikille kevyttä istumatyötä tekeville. Yksin yrittäjälle tämä oli pitkä tauko ilman tuloja, mutta sen vuoksi en leikkausta alkanut perumaan.

Gynekologini järkyttyi kuulleessaan, että Suomessa vastaavan sairausvapaan pituus on tästä murto-osa, eli noin 2-4 viikkoa. ”Mitä ihmeen supernaisia te olette!?” hän huudahti. Ja kysyi perään: ”Miksi teillä on 9 kuukauden äitiysvapaa, mutta näin isoon leikkaukseen ei määrätä kunnon toipumisaikaa?” Tähän en osannut vastata. Yhdessä mietimme, että ehkä äitiysvapaan pituus on ajateltu enemmänkin lapsen hyvinvoinnin kannalta, ei niinkään naisten. Ja olisiko naisten vahvuus niin itsestään selvää pohjoisessa kulttuurissamme, ettei sitä osata edes terveyspuolella kyseenalaistaa.

Olipa kyseessä sitten lyhyempi tai pitempi sairausvapaa, niin tärkeintä on ottaa lepo tosissaan. Lääkärini painotti, että kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen ei saa tehdä oikeastaan yhtään mitään, paitsi pientä jaloittelua. Sana ”tähystysleikkaus” voi olla harhaanjohtava. Pitää muistaa, että lantion alueelta poistetaan kokonainen sisäelin. Sisäiset ja ulkoiset haavat tarvitsevat ainakin kaksi viikkoa täydellistä rauhaa, etteivät ne pääse venymään tai jopa aukeamaan. Niinpä kaikenlainen nostelu ja kumartelu ovat pannassa.

Tähän alkuvaiheeseen olisi siis hyvä saada ihan käytännön apua. Läheisille kannattaa sanoa suoraan, että tulossa on paussi kauppareissuihin, koiranulkoilutukseen tai lasten hoitoon. Reipasta ei tarvitse - eikä saa (!) - esittää.

2. Ruokahuolto

Sairaalasta palatessa ei koukata kaupan kautta, vaan ruokahuolto kannattaa miettiä etukäteen. Pakasteeseen voi tehdä useamman päivän ruoat ja hankkia jääkaappiin itselle mieluisia juomia (ei kuplivaa, koska olo on ”ilmava” ihan jo tähystyksestä johtuen!). Piparminttutee auttaa vatsan rauhoittamisessa ja muutenkin on hyvä miettiä, että ruoka on helposti sulavaa. Itse otin sairaalaan mukaan inkiväärijuomaa, joka maistuikin taivaalliselta leikkauksen jälkeen - ja auttoi myös lievään pahoinvointiin.

3. Vaatekaappi

Vatsan alue on turvoksissa leikkauksen jälkeen, joten nyt on lupa käyttää mummo- ja lökäpöksyjä! Jos niitä ei löydy kaapista valmiiksi, mars ostoksille. Vie aikaa, ennen kuin haluaa mitään kuminauhoja painamaan leikkausarpia.

4. Tyynyt

Tyynyjä ei voi olla liikaa niin sängyssä kuin sohvalla. Itseltäni löytyi jo aikaisemmin hankkimani U-mallinen jättityyny - sellainen joka suuntaan taipuva ihmejuttu. Tyynyjä tarvitaan selän ja niskan tueksi (en pystynyt pariin viikkoon nukkumaan kyljelläni, mutta tyynyillä sain keploteltua kallistuksia), polvitaipeiden alle ja ihan vain halattavaksi. Myös autoon on hyvä nakata pari tyynyä, turvavyön painoa tasoittamaan.

5. Kirjat, sarjat, lehdet - eli viihdykkeet

Yöpöydälle voi valmistella kätevän ”puuhakorin”, josta löytyvät laturit, lukulasit, huulirasvat, särkylääkkeet ym. kaikki tarpeellinen. Sängystä sohvalle siirtyessä korin voi ottaa mukaan. Uni on parasta lääkettä, mutta sen kanssa voi olla vaikeaa alkuun. Niinpä kannattaa jo etukäteen latailla mukavaa musiikkia, hankkia luettavaa ja kysellä leffa- ja sarjasuosituksia. Pääasia on, että luo itselleen puitteet, joissa on mukava toipua.

Heli

”Eiköhän tämä ole tässä”, totesin gynekologilleni vajaa vuosi sitten. Hän nyökkäsi ja sanoi: ”Kyllä me nyt leikataan se kohtu pois." Otimme yhdessä kalenterit esiin. Olin päätöksestä helpottunut, ja nyt tiedän, että se oli myös oikea ratkaisu.

Ennen leikkauspäätöstä adenomyoosia (eli ylimääräisiä kudospesäkkeitä kohdun lihasseinämässä) yritettiin toki hoitaa vähemmän kajoavin konstein noin kolmen vuoden ajan. Ihan ensimmäisenä kokeiltiin progestiinia, eli synteettistä keltarauhashormonia. Käytin valmistetta kuurina ovulaation ympärillä, 7 päivää per kuukausi. Ei apua. Seuraavaksi vuorossa olivat minipillerit ilman taukoa. Ei apua. Kokeiltiin myös traneksaamihappoa vuodon hillitsemiseen. Ei apua. 

Kaikista lääkekokeiluista tuli entistä huonompi olo, varmaankin siksi, että en ole koskaan kestänyt hormonihoitoja hyvin. Lääkkeet tuntuivat siltä kuin olisi laitettu laastari vuotavan haavan päälle. Vuodot saattoivat hetkeksi lakata, mutta kivut ja painon tunne eivät helpottaneet.

Muistutan kuitenkin, että se, mikä ei toiminut minulle, voi toimia jollekulle toiselle! Mutta kaikille niille, jotka ovat jo väsyneet kokeilemaan kaikkea, voin sanoa: et ole yksin. Sopivan hoidon löytäminen ja helpotuksen saaminen voi syödä ihmisestä kaikki voimat.

Kannoin kummallista syyllisyyttä leikkauksestani jopa siihen saakka, kunnes sain patologin lausunnon viikkoja operaation jälkeen. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa, koska en saanut ’vaivojani’ kuriin lääkehoidoilla. Kun patologin lausunnossa luki mustaa valkoisella, että kohtuni adenomyoosi oli vakavuusasteikon yläpäässä ja että kohtuni painoi kaksi kertaa normaalia enemmän, olin hirmuisen helpottunut. Viimeinkin sain jonkinlaisia todisteita siitä, että olin ollut oikeasti sairas! En ollut liioitellut mitään!

Gynekologisiin pulmiin tuntuu ainakin omalla kohdallani liittyvän aina tietynlainen epätietoisuus. Vähän nolottaakin sanoa viisikymppisenä, että oman kehon sisältä löytyvät johtimet, mutkat ja pussukat ovat kuin tiedekirjan sivuilta. Se, mitä silmillä ei näe, sitä on vaikea ymmärtää. Leikkauspäätöksen jälkeen olisin halunnut viettää gynekologini vastaanotolla tuntikausia ja saada selkeän anatomian luennon. Mutta eihän yhdelläkään lääkärillä ole tällaiseen aikaa, ei Suomessa eikä täällä leikkausmaassani Belgiassa. Sain mukaani vain tiedon siitä, mitä minulta tullaan poistamaan: kohtu ja kohdunkaula. Tällainen paketti on ns. totaalinen hysterektomia (subtotaalisessa leikkauksessa ei kosketa kohdunkaulaan).

Munasarjat päätettiin jättää vielä paikoilleen, ellei niistä löytyisi tähystettäessä mitään epäilyttävää. ”Antaa niiden jäädä sinne, kun kerta vielä toimivat”, lääkärini totesi. Minua se tieto rauhoitti. Jotenkin tuntui hyvältä, että jotain tuttua ja omaa sinne lantion alueelle vielä jäisi.

Metodiksi sovittiin tähystysleikkaus, joka tarkoitti neljää pientä viiltoa vatsan alueelle. Jotenkin ihmeellisellä tavalla (paloiteltu) kohtu poistettaisiin emättimen pohjaan tehdyn viillon kautta. Tässä kohtaa päätinkin, että oikeastaan en haluakaan tietää kaikkia yksityiskohtia.

Nyt puolisen vuotta leikkauksen jälkeen olen hieman surullinen siitä, miten epävarma ja yksin olin prosessin kanssa. Näistä asioista on todellakin syytä puhua. Niinpä kerron seuraavassa blogissa lisää kohdunpoistoa edeltävistä käytännön valmisteluista ja henkisen puolen haasteista. Toivottavasti kokemuksistani on jollekulle apua!

Heli

Tällä viikolla toivotamme tervetulleeksi Belgiassa asuvan Helin!

”Kyllä se kohta helpottaa” on lause, jota minulle hoettiin monta vuotta. Toistelin tätä mantraa myös itsekseni. Helpotus saapuisi lopullisen menopaussin muodossa. Pääsisin vihdoinkin eteenpäin vaihdevuosien odotushuoneesta, jonne olin jäänyt jumittamaan.

Mutta 52-vuotiaana minun oli pakko todeta, että nyt riittää odottelu. Helpotuksen vuoro ei koskaan koittanut, ja voimani olivat lopussa. 
Viisi kuukautta sitten minulle tehtiin kohdunpoisto, ja tänä päivänä harmittelen vain yhtä asiaa: sitä, ettei leikkausta tehty aiemmin.

Neljänkympin puolivälin tienoilla aloin kärsiä tyypillisistä esivaihdevuosien oireista: PMS-oireet pahenivat, kuukautiskierto lyheni ja samalla vuodot pidentyivät. Seuraava luonnollinen vaihe olisi ollut kierron harveneminen ja lopulta pääsisin eroon koko kuukautisista. Ajatus tuntui lohdulliselta, odotinkin menopaussia kuin pelastajaa.

Kolmisen vuotta sitten aloin kuitenkin kummastelemaan, että ei kai ikääntymisen pitäisi olla aivan näin vaikeaa. Kuukautiskivut olivat niin pahat, että tuntui kuin lantiotani hakattaisiin veitsillä. Vatsan alue oli koko ajan turvoksissa ja kireä. Vuoto oli kerta kerralta runsaampaa, ja ferritiinivarastoni olivatkin kroonisesti tyhjät. Ruoansulatus- ja pissaamisongelmiakin oli, aivan kuin jokin painaisi lantion alueella.

Minusta tuntui, että olin kuin susi sadusta ”Seitsemän pientä kiliä”. Sadun susi ahmaisee suuhunsa joukon kilejä, mutta neuvokas vuohiäiti leikkaa kylläisenä nukkuvan suden vatsan auki ja täyttää sen kivillä. Herättyään susi vaappuu joelle juomaan, jonne kellahtaa kivien painosta ja hukkuu. Kivet vatsassani olivat adenomyoosi.

”Mikä ihmeen adenomyoosi?” kysyin gynekologiltani, kun hän ensimmäisen kerran näki löydöksiä ultrassa. En ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta diagnoosista. Endometrioosista kylläkin, jolta olen onneksi säästynyt.

Adenomyoosi on oikeastaan endometrioosin serkku. Sen sijaan, että se tekisi tuhojaan kohdun ulkopuolella, kuten endometrioosi, se pysyy kohdun sisäpuolella. Ylimääräistä limakalvosolukkoa kasvaa kohtulihakseen joko sirottuneena tai suurempina pesäkkeinä. Kyse ei ole kivistä, mutta adenomyoosi toi raskaan painontunteen mukanaan. Omassa tapauksessani kohtu myös laajeni kuin pesusieni. Joka kerta kuukautisten aikana tuli ensin ns. normivuoto ja siihen vielä päälle tuplana adenomyoosipesäkkeiden vuoto.

Elämäni oli yhtä vuotoa, kipua sekä niistä toipumista ja niihin varautumista liian monta vuotta. Sanomattakin on selvää, että kipuilu kolme viikkoa neljästä ei tee hyvää pääkopallekaan. Olin varma, että jokin päivä vain vuotaisin kokonaan pois.

Asun Belgiassa, jossa on varsin laadukas terveydenhuolto. Omalääkärisysteemi on ihana, ja erityistä luksusta on ”omagynekologi”. Minulla oli siis onni saada diagnoosi, joka monella jää saamatta. Adenomyoosi on siitäkin viheliäinen vaiva, että se harvemmin näkyy tavallisissa kliinissä tutkimuksissa.

Vaikka sain tiedon, mistä vaivani johtuvat, jäin minäkin valitettavasti aika lailla tyhjän päälle. Pahimmalta tuntui se, etten tuntenut ketään muuta, joka kärsisi samoista vaivoista.

Ennen kohdunpoistoon päätymistä kokeiltiin hoidoksi monenlaisia vähemmän kajoavia konsteja. Niistä kirjoitan seuraavassa blogissa ja toki kerron myös kohdunpoiston kokemuksistani.

Adenomyoosin ei tarvitse olla vain vaikea ja outo sana, vaan siitä tulisi puhua sujuvasti muidenkin sairauksien joukossa. Pahoin pelkään, että moni ikäiseni nainen kärsii tietämättään tästä elämänlaatua pahentavasta vaivasta ja luulevat itseni tavoin sen vain kuuluvan ikääntymiseen. Näin ei ole, eikä tällaiseen tarvitse kenenkään sopeutua.

Heli

Hei kaikille lukijoille!

Oon Elisa, 33-vuotias äiti, vaimo, larppaaja ja kroonisen kivun ns. "ammattilainen". Kroonisesta kivusta puhutaan, kun kipu kestää pidempään kuin kolmesta kuuteen kuukautta. Joskus mietin, pitäiskö omalle 22 vuotta jatkuneelle kivulle olla jo joku eri nimitys. Oisko lääkäreiden päät kääntynyt mun kivunhoidon puoleen aikaisemmin, jos mulla olisi ultra-hyper-superkroonista kipua?

Mun kipusairaudet on endometrioosi ja adenomyoosi, ja niiden kanssa käsi kädessä kulkee myös krooninen masennus. Endometrioosin oon tuntenut 20-vuotiaasta saakka, kun diagnoosiksi laparoskopiassa varmistui “N80.3 Lantion vatsakalvon endometrioosi.” Siitä saakka oon opetellut elämään rinnakkain endometrioosin kanssa. Oon itkenyt kipua ja menetettyjä työ- ja opiskeluvuosia, mutta myös kokenut kiitollisuutta pienistä asioista ja saanut empatiaa ja ymmärrystä vertaisilta. Endometrioosi on vienyt paljon, muttei kaikkea ja välillä antanut jotain takaisin.

Adenomyoosi taas on tuoreempi tuttavuus. Ensimmäisen kerran adenomyoosista kuulin lapsettomuuspolin lääkäriltä, joka ohimennen sivulausessa mainitsi, että kohtu on pyöreän ja adenomyoottisen näköinen. Olin syvällä hedelmöityshoitoprosessin sumussa, enkä ajatellut asiaa silloin erityisen syvällisesti. Fokus oli siihen aikaan niin täysin kaipuussa tulla äidiksi, ettei uusi diagnoosi oikeastaan edes tuntunut miltään.

Meidän kannalta lapsettomuushoidoissa kävi lopulta hyvin. Toisen hoitokierroksen ensimmäisestä siirrosta tärppäsi. Endometrioosi ja adenomyoosi ei kuitenkaan sammahtaneet raskauden ajaksi, eikä mua niiltä suojannut hyvin käyntiin lähtenyt imetyskään. Jälleen päädyin istumaan naistentautien polille epävarmana siitä, saako mikään kipuja kuriin. Valitettavasti vastaus menneisyyden Elisan pohdintoihin on toistaiseksi ollut kielteinen. Kaks täyttä IVF-hoitokierrosta oli sytyttäneet lantioon semmosen roihun, ettei sitä rauhoittanut kierukka, lukuisat pillerikokeilut tai edes kemialliset vaihdevuodet.

Niinpä, kohta kolme vuotta päivittäisten kipujen kanssa eläneenä tulin viimein voimavarojeni äärirajoille, päätepysäkille ja pyysin lääkäriltäni lähetteen kohdunpoistoon. Samalla käynnillä ihana ja ymmärtäväinen lääkärini osoitti ultrakuvasta pallomaisen kohdun, jonka adenomyoosi sai näyttämään reikäjuustolta kolmesta päällekäisestä hormonihoidosta huolimatta. “Suomeksi sanottuna paskamainen sairaus”, lääkärikin puuskahti ääneen.

Joten tässä sitä nyt ollaan ja odotellaan edessä olevaa kohdunpoistoa. Tunteet asian ympärillä on ristiriitaisia ja vaihtelee helpotuksesta syvään suruun ja pakokauhuun. Prosessoitavaa on paljon, eri näkökulmia valtavasti ja niitä tahtoisin nyt tähän blogiin omilla kirjoitusvuoroillani availla. Miten kohdunpoisto vaikuttaa seksuaalisuuteen? Miltä tuntuu käydä läpi sekundaarista lapsettomuutta? Miten leikkaukseen valmistaudutaan ja miten siitä toivutaan? Ja toivottavasti saisin joskus tulevaisuudessa kirjoittaa myös siitä, mitä kaikkea kohdunpoisto lopulta mahdollisti.

Musta tuskin tulee enää koskaan täysin kivuton, enkä sellaisen perään haikailekaan. Sen sijaan mulla on arkisia haaveita, joita kohti kohdunpoisto toivottavasti mua vie. Haluan olla työkykyinen ja jaksa töiden lisäksi pyörittää kotiarkea. Haaveilen siitä, että voin taas urheilla ja juosta lapsen kiinni leikkipuistossa. Niitä haaveita kohti siis lähdetään, yksi blogiteksti kerrallaan!

Kirjoittelemisiin,

Elisa