11.09.2024

Menopaussi ei ole sairaus mutta adenomyoosi on

Tällä viikolla toivotamme tervetulleeksi Belgiassa asuvan Helin!

”Kyllä se kohta helpottaa” on lause, jota minulle hoettiin monta vuotta. Toistelin tätä mantraa myös itsekseni. Helpotus saapuisi lopullisen menopaussin muodossa. Pääsisin vihdoinkin eteenpäin vaihdevuosien odotushuoneesta, jonne olin jäänyt jumittamaan.

Mutta 52-vuotiaana minun oli pakko todeta, että nyt riittää odottelu. Helpotuksen vuoro ei koskaan koittanut, ja voimani olivat lopussa. 
Viisi kuukautta sitten minulle tehtiin kohdunpoisto, ja tänä päivänä harmittelen vain yhtä asiaa: sitä, ettei leikkausta tehty aiemmin.

Neljänkympin puolivälin tienoilla aloin kärsiä tyypillisistä esivaihdevuosien oireista: PMS-oireet pahenivat, kuukautiskierto lyheni ja samalla vuodot pidentyivät. Seuraava luonnollinen vaihe olisi ollut kierron harveneminen ja lopulta pääsisin eroon koko kuukautisista. Ajatus tuntui lohdulliselta, odotinkin menopaussia kuin pelastajaa.

Kolmisen vuotta sitten aloin kuitenkin kummastelemaan, että ei kai ikääntymisen pitäisi olla aivan näin vaikeaa. Kuukautiskivut olivat niin pahat, että tuntui kuin lantiotani hakattaisiin veitsillä. Vatsan alue oli koko ajan turvoksissa ja kireä. Vuoto oli kerta kerralta runsaampaa, ja ferritiinivarastoni olivatkin kroonisesti tyhjät. Ruoansulatus- ja pissaamisongelmiakin oli, aivan kuin jokin painaisi lantion alueella.

Minusta tuntui, että olin kuin susi sadusta ”Seitsemän pientä kiliä”. Sadun susi ahmaisee suuhunsa joukon kilejä, mutta neuvokas vuohiäiti leikkaa kylläisenä nukkuvan suden vatsan auki ja täyttää sen kivillä. Herättyään susi vaappuu joelle juomaan, jonne kellahtaa kivien painosta ja hukkuu. Kivet vatsassani olivat adenomyoosi.

”Mikä ihmeen adenomyoosi?” kysyin gynekologiltani, kun hän ensimmäisen kerran näki löydöksiä ultrassa. En ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta diagnoosista. Endometrioosista kylläkin, jolta olen onneksi säästynyt.

Adenomyoosi on oikeastaan endometrioosin serkku. Sen sijaan, että se tekisi tuhojaan kohdun ulkopuolella, kuten endometrioosi, se pysyy kohdun sisäpuolella. Ylimääräistä limakalvosolukkoa kasvaa kohtulihakseen joko sirottuneena tai suurempina pesäkkeinä. Kyse ei ole kivistä, mutta adenomyoosi toi raskaan painontunteen mukanaan. Omassa tapauksessani kohtu myös laajeni kuin pesusieni. Joka kerta kuukautisten aikana tuli ensin ns. normivuoto ja siihen vielä päälle tuplana adenomyoosipesäkkeiden vuoto.

Elämäni oli yhtä vuotoa, kipua sekä niistä toipumista ja niihin varautumista liian monta vuotta. Sanomattakin on selvää, että kipuilu kolme viikkoa neljästä ei tee hyvää pääkopallekaan. Olin varma, että jokin päivä vain vuotaisin kokonaan pois.

Asun Belgiassa, jossa on varsin laadukas terveydenhuolto. Omalääkärisysteemi on ihana, ja erityistä luksusta on ”omagynekologi”. Minulla oli siis onni saada diagnoosi, joka monella jää saamatta. Adenomyoosi on siitäkin viheliäinen vaiva, että se harvemmin näkyy tavallisissa kliinissä tutkimuksissa.

Vaikka sain tiedon, mistä vaivani johtuvat, jäin minäkin valitettavasti aika lailla tyhjän päälle. Pahimmalta tuntui se, etten tuntenut ketään muuta, joka kärsisi samoista vaivoista.

Ennen kohdunpoistoon päätymistä kokeiltiin hoidoksi monenlaisia vähemmän kajoavia konsteja. Niistä kirjoitan seuraavassa blogissa ja toki kerron myös kohdunpoiston kokemuksistani.

Adenomyoosin ei tarvitse olla vain vaikea ja outo sana, vaan siitä tulisi puhua sujuvasti muidenkin sairauksien joukossa. Pahoin pelkään, että moni ikäiseni nainen kärsii tietämättään tästä elämänlaatua pahentavasta vaivasta ja luulevat itseni tavoin sen vain kuuluvan ikääntymiseen. Näin ei ole, eikä tällaiseen tarvitse kenenkään sopeutua.

Heli

Avainsanat:
08.09.2022

Kroonisen kivun "ammattilainen"

Hei kaikille lukijoille!

Oon Elisa, 33-vuotias äiti, vaimo, larppaaja ja kroonisen kivun ns. "ammattilainen". Kroonisesta kivusta puhutaan, kun kipu kestää pidempään kuin kolmesta kuuteen kuukautta. Joskus mietin, pitäiskö omalle 22 vuotta jatkuneelle kivulle olla jo joku eri nimitys. Oisko lääkäreiden päät kääntynyt mun kivunhoidon puoleen aikaisemmin, jos mulla olisi ultra-hyper-superkroonista kipua?

Mun kipusairaudet on endometrioosi ja adenomyoosi, ja niiden kanssa käsi kädessä kulkee myös krooninen masennus. Endometrioosin oon tuntenut 20-vuotiaasta saakka, kun diagnoosiksi laparoskopiassa varmistui “N80.3 Lantion vatsakalvon endometrioosi.” Siitä saakka oon opetellut elämään rinnakkain endometrioosin kanssa. Oon itkenyt kipua ja menetettyjä työ- ja opiskeluvuosia, mutta myös kokenut kiitollisuutta pienistä asioista ja saanut empatiaa ja ymmärrystä vertaisilta. Endometrioosi on vienyt paljon, muttei kaikkea ja välillä antanut jotain takaisin.

Adenomyoosi taas on tuoreempi tuttavuus. Ensimmäisen kerran adenomyoosista kuulin lapsettomuuspolin lääkäriltä, joka ohimennen sivulausessa mainitsi, että kohtu on pyöreän ja adenomyoottisen näköinen. Olin syvällä hedelmöityshoitoprosessin sumussa, enkä ajatellut asiaa silloin erityisen syvällisesti. Fokus oli siihen aikaan niin täysin kaipuussa tulla äidiksi, ettei uusi diagnoosi oikeastaan edes tuntunut miltään.

Meidän kannalta lapsettomuushoidoissa kävi lopulta hyvin. Toisen hoitokierroksen ensimmäisestä siirrosta tärppäsi. Endometrioosi ja adenomyoosi ei kuitenkaan sammahtaneet raskauden ajaksi, eikä mua niiltä suojannut hyvin käyntiin lähtenyt imetyskään. Jälleen päädyin istumaan naistentautien polille epävarmana siitä, saako mikään kipuja kuriin. Valitettavasti vastaus menneisyyden Elisan pohdintoihin on toistaiseksi ollut kielteinen. Kaks täyttä IVF-hoitokierrosta oli sytyttäneet lantioon semmosen roihun, ettei sitä rauhoittanut kierukka, lukuisat pillerikokeilut tai edes kemialliset vaihdevuodet.

Niinpä, kohta kolme vuotta päivittäisten kipujen kanssa eläneenä tulin viimein voimavarojeni äärirajoille, päätepysäkille ja pyysin lääkäriltäni lähetteen kohdunpoistoon. Samalla käynnillä ihana ja ymmärtäväinen lääkärini osoitti ultrakuvasta pallomaisen kohdun, jonka adenomyoosi sai näyttämään reikäjuustolta kolmesta päällekäisestä hormonihoidosta huolimatta. “Suomeksi sanottuna paskamainen sairaus”, lääkärikin puuskahti ääneen.

Joten tässä sitä nyt ollaan ja odotellaan edessä olevaa kohdunpoistoa. Tunteet asian ympärillä on ristiriitaisia ja vaihtelee helpotuksesta syvään suruun ja pakokauhuun. Prosessoitavaa on paljon, eri näkökulmia valtavasti ja niitä tahtoisin nyt tähän blogiin omilla kirjoitusvuoroillani availla. Miten kohdunpoisto vaikuttaa seksuaalisuuteen? Miltä tuntuu käydä läpi sekundaarista lapsettomuutta? Miten leikkaukseen valmistaudutaan ja miten siitä toivutaan? Ja toivottavasti saisin joskus tulevaisuudessa kirjoittaa myös siitä, mitä kaikkea kohdunpoisto lopulta mahdollisti.

Musta tuskin tulee enää koskaan täysin kivuton, enkä sellaisen perään haikailekaan. Sen sijaan mulla on arkisia haaveita, joita kohti kohdunpoisto toivottavasti mua vie. Haluan olla työkykyinen ja jaksa töiden lisäksi pyörittää kotiarkea. Haaveilen siitä, että voin taas urheilla ja juosta lapsen kiinni leikkipuistossa. Niitä haaveita kohti siis lähdetään, yksi blogiteksti kerrallaan!

Kirjoittelemisiin,

Elisa

Avainsanat: