Viimeksi kertoilin, kuinka olin vihdoin päässyt hoidon piiriin Kipupoliklinikalle ja reumapolille, suurin odotuksin heidän suhteensa. No kaikki ei ehkä mennytkään niin hyvin.
Kipupolille päästyäni, kävin pitkän keskustelun lääkärini kanssa ja hän testaili myös liikkuvuuttani. Lääkäri totesi, että kohdallani on käyty läpi jo niin paljon kroonisen kivun lääkkeitä, ettei oikein muuta olisi sen osalta tehtävissä. Tämänhetkinen lääkekombo olisi paras minulle, sillä sitä olen parhaiten sietänyt sivuvaikutuksineen. Se mihin he voisivat keskittyä, on lääkkeettömien hoitojen keinot ja hyvän unen tukeminen. Olin tyrmistynyt. Näilläkö minun pitäisi pärjätä?
Pääsin myös tapaamaan kipupsykologia, hän oli todella empaattinen ja ymmärtäväinen. Minun olisi mahdollista päästä teams:ssä pidettävään kivunhoidon etäryhmään tai sitten olisi mahdollista jatkaa yksilökäyntejä. Olen ollut jo eräässä ahdistuksen ja jatkuvan kivun hoidon etäryhmässä mukana, joten päätin että nyt voisi olla yksilöhoidon vuoro. Ryhmistä ei aina tiedä, löytyykö niistä vastaavanlaisessa tilanteessa olevia kuin itse on ja toisaalta, jos porukassa on kovin äänekkäitä osallistujia, koen vetäytyväni kuoreeni. Toki vertaistukikin olisi tärkeää.
Reumapolilla todettiin lyhyesti, että kipuni ei liity reumaan tai reumasairauksiin. Sepä hyvä juttu. Vai onko? Mitäs tämä sitten on, jos ei siihenkään liity? Mikäs nyt neuvoksi? Oloni on turhautunut.
Olen lueskellut paljon kirjallisuutta kehon ja mielen yhteydestä sekä opetellut itsemyötätuntoa. Pitkään jatkuneessa kivussa voimme vaikuttaa kipujen sietämiseen kehon viestien ja tunteiden ymmärtämisen kautta -näin ainakin haluan uskoa. Kipu ei toki katoa, vaikka ajattelisin ja tuntisin vain ”pehmeästi”. Olen yrittänyt tehdä rentouttavia, kehoa palauttavia harjoituksia. Pyrin myös säätelemään voimavarojani enemmän jaksamiseni perusteella. Vedessä oleminen ja askellus sattuu edelleen, koitan silti tehdä niitä pienissä määrin. Sosiaaliset kontaktit ovat myös olleet tärkeitä.
Kipukohtausten kestäminen on kuitenkin vaikeaa. Iltaa kohden kipu pahenee ja vaikeat säryt jaloissa voimistuvat. Tunnen itseni voimattomaksi kipukohtausten lyödessä päälle. Sain uuden lääkkeen, jonka pitäisi auttaa nukahtamiseen, mutta sekään ei tunnu helpottavan kipua. Saatuani uuden reseptin, lääkäri tuli ”vahingossa” sulkeneeksi kroonisen kipulääkkeeni reseptin, lääkkeen, jota ei todellakaan voi lopettaa seinään. Voitte kuvitella millainen selkkaus tästä tuli, kun lääkkeeni olivat loppu enkä saanutkaan niitä apteekista. Jouduin varailemaan itselleni viikonloppulääkäriä ja olemaan jonkin aikaa ilman lääkkeitäni. Työterveyshoitajani on kuunnellut näitä tarinoitani ja ihmettelee, miten kestän tämän kaiken. Me sairastavat olemme kuin oman elämämme supersankareita, jotka puskevat vain eteenpäin, tuli mitä tuli eteen. Ei sitä edes itse mieti, ennen kuin joku toinen sanoo sen ääneen. Siispä puskekaamme eteenpäin, kohti seuraavia haasteita.
Kommentit