Viime tekstissäni kerroin lapsettomuushoitoihin liittyneestä ensikäynnistä sekä hoitojen aloitukseen liittyvistä tunteista. Nyt tuosta on mennyt jo jonkin aikaa. Tällä hetkellä ovulaatioinduktio-hoitoa (ovulaation tukeminen lääkkeillä) on kokeiltu muutaman kierron verran. Olen käynyt useamman kerran ultrattavana ja ovulaatio todistetusti on tapahtunut ainakin kerran. Valitettavasti toivottua lopputulosta eli raskautta ei ole vielä tullut.
Jo alusta asti suunnitelmana oli kokeilla tätä kahden kierron verran, minkä jälkeen laitettaisiin lähete ivf-hoitoon, sillä minulla kuitenkin on todettu sekä endometrioosi, että PCOS, jotka molemmat tuovat omat haasteensa. Endometrioosi valitettavasti myös leviää lisää koko ajan, kun raskaustoiveen vuoksi en voi käyttää hormonaalista lääkitystä. Lisäksi myös kivut ovat lisääntyneet ja pelottaa koko ajan, kuinka kipeäksi loppujen lopuksi tulen.
Toukokuussa sitten soitin naistenpolille, kun sovitut kaksi kiertoa ovulaatioinduktiota oli testattu ja kuukautiset alkoivat. Minulle tehtiin lähete IVF-hoitoihin Ouluun eli toiselle paikkakunnalle. Asuinpaikkakunnallani ei tehdä IVF-hoitoja. Melko pian postissa jo tulikin ohjeita. Nyt olemme täyttäneet (taas yhdet) esitietolomakkeet, jotka lähetettiin postitse sairaalalle. Seuraavaksi minulla on vielä yksi verikoe, sillä yksi arvo halutaan vielä tarkistaa. Kirjeen mukaan jono IVF-hoitoihin on tällä hetkellä 4-6 kuukautta. Olemme siis nyt tuossa jonossa, mutta vielä ei ole mitään sen tarkempaa tietoa, milloin hoito oikeasti päästään aloittamaan. Ei auta kuin odotella.
Jotenkin olin jo lapsettomuushoitojen alkutaipaleella varma siitä, että tullaan tarvitsemaan kovempia hoitoja. Olin siis tavallaan jo valmistautunut ajatukseen IVF-hoidoista ja siksi se ei lopulta ollut kovin suuri järkytys. Nyt kun oikeasti ollaan tuossa hoitojonossa, alkaa pieni paniikki iskeä. Huomaan googlettelevani hoitoja ja lukevani muiden kokemuksia. Kaikki tulossa oleva hirvittää. Pistettävät lääkkeet stressaavat. Miten uskallan pistää ne? Hormonilääkitykset saattavat pahentaa kipuja, apua. Munasolujen keräys ei myöskään kuulosta mukavalta toimenpiteeltä.
Eniten ehkä pelottaa epävarmuus. Minun on aina ollut vaikea sietää epävarmuutta, ja nyt tässä ei muuta olekaan. Ei vielä tiedetä, milloin hoidot alkavat tai esimerkiksi, mitä lääkkeitä tullaan käyttämään. Ahdistaa suunnitella tulevaa, kun kaikkeen liittyy tämä suuri epävarmuus.
Samalla huomaan olevani katkera ja vihainenkin. Lähipiirissä on ollut paljon raskausuutisia, ja toki olen iloinen heidän puolestaan. Kuitenkin huomaan olevani myös vihainen. Miksi tämä tuntuu olevan kaikille muille niin helppoa? Muutama päivä sitten tajusin jotain. Jos olisin tullut raskaaksi heti (tai edes muutaman kuukauden sisällä) siitä, kun aloitettiin yrittämään, meidän lapsi olisi jo muutaman kuukauden vanha. Sen sijaan ei olla vieläkään yhtään sen lähempänä tätä haavetta. Kaikki on edelleen niin saatanan epävarmaa. Ja se tuntuu epäreilulta.
Kommentit