Kaikki loppuu aikanaan. Se on yhtä aikaa lohdullinen ja pelottava ajatus. Kun kipu pitää hereillä keskellä yötä ja ajatukset pyörivät loputonta kehää, olen huomannut viime viikkoina miettiväni juuri lopullisuutta. Sitä, miten mikään elämässä ei pysy paikoillaan, vaikka välillä sitä toivoisikin. Kaikki liikkuu jatkuvasti eteenpäin kuin tanssi, jonka askelia ei voi pysäyttää.

Nuorempana kuvittelin, että joskus elämä vielä asettuisi paikoilleen. Että tulisi hetki, jolloin osaisin oikeat liikkeet eikä tarvitsisi enää horjua tai pelätä seuraavaa askelta. Kivun kanssa olen kuitenkin oppinut, ettei elämä ole valmis koreografia. Se on jatkuvaa tasapainoilua, rytmin etsimistä ja välillä totaalista kompurointia.

Lopullisuudessa on jotain armotonta. Kun ei vain ole mahdollista palata aikaan ennen kipua tai elää samoja hetkiä uudelleen hienommin, paremmin ja isommin. Joskus suren sitä kaikkein eniten — menetettyä aikaa ja niitä mahdollisuuksia, jotka hiipuivat hiljaa pois ennen kuin ehdin kunnolla tarttua niihin.

Silti kivun keskellä lohduttaa ajatus siitä, ettei mikään tunne tai vaihe ole ikuinen. Vaikka välillä tuntuu kuin olisi jumissa samassa raskaassa liikkeessä loputtomasti, tempo muuttuu aina jossain kohtaa. Kehossa on taas hieman enemmän tilaa hengittää ja mieli jaksaa nostaa katseen lattiasta takaisin ympäröivään maailmaan.

Ehkä juuri siksi katoavaisuudessa on myös jotain kaunista. Sillä se saa minut arvostamaan pieniä hetkiä vähän enemmän: koiran iloisia tassuja eteisessä, lämpimän höyryävää kahvikupposta käsissä ja lempibiisiä radiossa. Jos mikään ei koskaan päättyisi, emme ehkä huomaisi hyvien hetkien herkkyyttä samalla tavalla.

Onneksi kaikki loppuu aikanaan. Juuri nyt se tuntuu enemmän lohdulliselta kuin surulliselta. Koska silloin myös tämä raskas elämän vaihe muuttuu joskus toiseksi.

Ja ehkä juuri siksi tämäkin kirjoitus saa nyt tulla päätökseensä. Tämä on minun viimeinen blogitekstini. Kiitos sinulle, joka olet kulkenut mukana tekstieni, kipujeni, surujeni sekä valonpilkahdusten läpi!