Moona-blogissa on kirjoitettu paljon tahattomasta lapsettomuudesta ja sen suhteesta gynekologisiin sairauksiin/oireyhtymiin. Transmiehenä isyys ja vanhemmuus ovat usein monimutkaisempia kuin monilla muilla, eikä gynekologinen sairaus ainakaan paranna tilannetta. Vaikka vulvodynia ei yleensä suoraan aiheuta lapsettomuutta samalla tavalla kuin esimerkiksi PCOS tai endometrioosi voi aiheuttaa, vaikeuttaa se joskus silti lasten hankintaa. Mutta en ole puhumassa siitä tänään.
Tänään olen puhumassa kumppanuusvanhemmuudesta.
Minulle ja miehelleni on nimittäin noussut mieleen pieni haave, haave omasta lapsesta. Haave ei ole vain hankala vaan mahdotonta toteuttaa pelkästään kaksin, sillä meillä kummallakaan ei ole kohtua tai munasarjoja. Minulta ne on poistettu endometrioosityyppisten oireiden takia (ehkä siitäkin kerron joskus). Haluamme myös mahdollisimman monta turvallista aikuista lapsemme elämään. Totta kai myös taloudellinen ja yhteiskunnallinen epävarmuus, ilmastokriisi ja muut vastaavat tekijät saavat miettimään sitä, haluammeko kaksin tarjota perheen lapselle – vai voisiko perheen ajatella laajemmin.
Uskomme siihen, että jokainen turvallinen aikuinen toimii suojatekijänä lapsen elämässä. Eikä aikuisten tarvitse olla biologisia vanhempia tai edes isovanhempia, jotta he voivat toimia turvallisena aikuisena.
Viimeisten parin kuukauden aikana mielemme onkin kääntynyt kumppanuusvanhemmuuteen. Koko käsite on meillekin vielä hieman hämärän peitossa, emmekä tiedä, haluammeko koskaan sellaiseen ryhtyä ja jos niin milloin. Ei ainakaan ihan vielä. Mutta mieleemme on noussut haparoiva, pohtiva kysymys: “Sittenkin vielä isiksi?”
Mitä kumppanuusvanhemmuus siis on? “Kumppanuusvanhemmuudella tarkoitetaan vanhemmuuden jakamista ilman vanhempien välistä rakkaussuhdetta. Se on sopimiseen, yhteiseen haluun ja toiveeseen perustuvaa suunnitelmallista vanhemmuutta”, lukee Kumppanuusvanhemmuus.fi -sivustolla.
Kumppanuusvanhempia tulee erilaisista taustoista. Osa on sateenkaaripareja, kuten me, osa heteropareja, joille raskautuminen ei ole mahdollista tai jotka muuten haluavat laajentaa vanhemmuuden käsitettä. Osa on itsellisiä vanhempia, jotka kaipaavat laajempaa tukiverkkoa. Kumppanuusvanhemmuutta voidaan toteuttaa hyvin erilaisin muodoin, esimerkiksi vuoroviikkoasumisena, yhdessä asumisena tai miten vain vanhemmat sopivat. Kaiken pohjalla on kunnioitus, luottamus ja avoin vuorovaikutus suhteessa toiseen kumppanuusvanhempaan tai -vanhempiin.
Uskon, että mitä avoimemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä moninaisemmaksi perheen ja vanhemmuuden käsitteetkin muuttuvat. Toivoisin, että yhä useampi tietäisi erilaisista vaihtoehdoista perheellistyä ja tulla vanhemmaksi.
Olemme itse vasta taipaleen alkupäässä, emmekä oikeastaan ihan vielä siinäkään. Kuten sanoin, en tiedä, mihin pohdintamme johtaa. En tiedä, haluammeko koskaan lähteä vanhemmiksi, eikä se vielä tässä vaiheessa ole olennaisinta. Mutta tunnen, että mihin tahansa pohdintamme johtaakaan, on ollut tärkeää tutustua kaikkiin vaihtoehtoihin.
Mikäli joku lukija haluaa lisää tietoa kumppanuusvanhemmuudesta, suosittelen kumppanuusvanhemmuus.fi -sivustoa. Kumppanuusvanhemmuuteen sisältyy sopimista, pohtimista ja keskustelua, eikä tuota kaikkea tarvitse eikä voikaan tietää itse etukäteen!
Mukavaa syksyn jatkoa lukijoille toivottaa,