Moona-blogi

Sain syksyllä pitkään toivomani perheenlisäyksen rescuekoiran muodossa. Hän on ensimmäinen oma lemmikkini ja nykyisin esittelen hänet jo omana lapsenani. Koira on rikastuttanut elämääni lukuisilla tavoilla, mutta myös avannut silmiäni omille epävarmuuksilleni. Jo ennen kuin koira saapui taloon vieri pelko toisensa jälkeen mieleeni, suurimpana se, että pystynkö antamaan tarpeeksi hyvän elämän koiralle kun kivut vievät jaksamistani? Onnekseni voin nyt saman tien tähän vastata että kyllä, kyllä tosiaan pystyn! Hyvän yhteisen arjen etsiminen on toki vaatinut kikkailua ja kokeilua ja meille oikeiden ratkaisujen etsimistä. Kivut haastavat välillä mutta koirani haastaa myös kipujani; karvakaverin lämmin läsnäolo vieressä ja pehmoisen turkin silittely tuo lohtua, toivoa ja helpotusta.

Olen myös nyt koiran omistajana päässyt haastamaan itseäni mielen puolella ja tutkimaan omaa käyttäytymistäni ja toimintamallejani. Haluankin tässä seuraavaksi jakaa muutamia viisaita koiruuksia jotka ovat avartaneet omaa käsitystäni:

MUILLA ON AINA MIELIPIDE SINUN TOIMINNASTASI JA VALINNOISTASI, MUTTA SINUN OMASI ON SE TÄRKEIN!

Yksi yllättävimmistä asioista koiran omistajuudessa on ollut se, miten paljon muilla ihmisillä on sanottavaa miun toiminnasta ja koirasta. Erityisesti mieltäni vasta karvaan silittävät puoli tutut ihmiset, joilla ei ole koskaan ollut eläimiä, ja jotka kokevat tarpeelliseksi "antaa" koirankoulutusneuvoja. Tällaisten ihmisten kanssa asioidessa oppii väkisinkin suodattamaan mitä kuulee ja luottamaan omiin tutkimuksiin. Ja mikä tärkeimpänä luottamaan omiin tuntemuksiin sekä itseeni ja omaan koiraan.

HERKKUJEN AVULLA PÄÄSEE PITKÄLLE  - Tai minkä tahansa pienenkin asian joka tuo sinulle hyvää oloa. 

Kun koirani pelkää jotain, heittelen hänelle herkkuja. Kun koirani tekee jotain uutta, palkitsen hänet herkuilla. Kun koirani onnistuu, saa hän herkkuja. Me ihmiset ansaitsemme yhtä hyvin nautiskella ruuasta ja itseään on todellakin oikeus pitää hyvänä ja hemmotella!

HARJOITUS TEKEE MESTARIN
- ja kaikkea ei tarvitse osata heti! 

Uusiin asioihin ryhtyessäni sorrun usein moittimaan itseäni jos en opi niitä heti. Pelokkaan koiran kanssa eläessään sitä iloitsee erityisesti sellaisista onnistumisista, joissa pitkään jännittänyt asia on muuttunutkin arkipäiväiseksi. Meillä se on esimerkiksi ollut ulko-ovesta sisään tulo: ensimmäisillä kerroilla yritimme aina vähintään puoli tuntia päästä sisään usean nakinkin kanssa, nyt homma hoituu nopsaan yhdellä herkulla joka kerta varmasti! Tämänkin onnistumisen takana on kuukausien harjoittelu monta kertaa päivässä ja lukuisat toistot. Missään vaiheessa en odottanut koiran onnistuvan täydellisesti heti ekoilla kerroilla, joten miksi vaatisin sitä itseltänikään! Kauhon tämä mielessä lisää armollisuutta elämääni.

LEPOA ON TÄRKEÄ PRIORISOIDA - niin kehollista kuin mielellistä. 

Minun koiralapseni alkaa väsyneenä itkeä inistä ja haukkua jokaiselle maailman liikkuvalle asialle. Itse olen samanlainen, väsyneenä itku on herkässä ja tulee äkkäiltyä turhankin matalalla kynnyksellä. Sosiaaliseen väsymiseeni olen saanut koirastani erityisesti apua, sillä hän tarvitsee useamman päivän palautuakseen ihmisten kanssa puuhailusta. Nyt hänen myötä olen tunnistanut ja myöntänyt itsessäni saman. Toisen tarpeiden kautta on jonkun takia helpompi myöntää itselleenkin lepoa. Työstänkin tätä piirrettä itsessäni, jotta saisin sisään rakennettua ajatuksen että olen hyvä ihminen vaikka välillä lepäänkin enkä ole jatkuvasti "hyödyllinen".

TÄSSÄ HETKESSÄ ON HYVÄ OLLA
- eikä ole kiire mihinkään! 

Lenkkeillessäni koiran kanssa olen törmännyt tähän ajatukseen useasti. Monesti en katso kelloa kertaakaan ulkona ollessa, mikä on minulle, vanhalle aikatauluhaukalle, suuri saavutus. Koiran kanssa ihmettelemme maailmaa yhdessä ja niihailemme sinne minne jalat (tai nenä) milloinkin vie. Kummallisen usein toki reittimme menevät linjassa jäniksen jälkien kanssa, mistä lie johtuu?

LEIPÄPUSSIA EI KANNATA JÄTTÄÄ AUKI PÖYDÄLLE - se voi tyhjentyä parempiin suihin salaman nopeasti

Näitä oivalluksia kirjoittaessani mietin, kumpihan meistä nyt oikeasti oli se rescue - minä vai koira. Kehitys kehittyy ja koira opettaa joka päivä minulle jotain. Enkä voisi olla tästä kiitollisempi! Yhdessä meillä on elämä aikaa pelätä traumojen vuoksi niin kovia ääniä, ohi ajavia rekkoja kuin kohti käveleviä tummapukuisia miesoletettuja. Mutta onneksi myös rohkaisemme toinen toistamme jatkaessamme matkaa.

Polkka

Makaan sikiöasennossa lattialla. Pinta on viileä ja kehoni tuntuu painavalta kovaa lattiaa vasten. Koskee aivan älyttömästi. Käännän ajatuksen kylmyyteen ja yritän keskittyä lattian epämukavaan paineeseen, jotta tämä epämukavuus veisi tilaa kivulta. Yritän kovasti keskittyä, että saisin polttavasta kivusta otteen. Työnnän pois polton ja annan kylmän tulla tilalle. Pidän pienen liikkeen päällä ja hengitän. Vedän sisään ja kevenen, puhallan ulos ja painun kohti lattiaa. Hengityskin tuntuu tukalalta kun kipu virtaa jatkuvasti aina takaisin. Aloitan ajatussyklin alusta; lattia on mukavan viileä ja kehoni tuntuu painavalta...

Tällä hetkellä tuntuu, että suurimmassa roolissa elämässäni on valtameren kokoinen kipu. Kun kipu kääntää nupit kaakkoon, tuntuu se aivan lamauttavalta ja kaiken syövältä. Sen ennakoimattomuus on kuormittavaa; koskaan ei tiedä milloin kivun aalto iskee ja aina on oltava kaikkeen myös suunnitelmat B, C ja D. Kivuttomampina hetkinä on pidettävä itsensä kiireisenä, jotta kipumyrskyn noustessa elämä pysyy raiteillaan: on oltava ruokaa, juomaa, puhtaita vaatteita, koiralle puuhaa ja koti kohtuullisessa kunnossa. Kipupreppaus on rankkaa, mutta tällä hetkellä elämäni edellytys. Pakasteruuat ovat olleet pelastus sekä minulle että koiralle. Vaatekaapista löytyy aina "välikuolema-asu" eli maailman hulmuavimmat ja löysimmät, mutta lämpimät housut ja college sekä kettu-kuosiset villasukat. Lenkkireitti on valmiiksi mietitty ja hyväksi havaittu: mahdollisimman lyhyt ja pehmeä maastoinen mutta täynnä hajuja ja kaivuupaikkoja koiran iloksi. Aurinkolasit ovat hollilla jos kipu inhoaa kirkkautta. Äänimaisemat on tallennettu puhelimen soittolistaan, jotta päähän saa muutakin kuulumaan kuin kivun huutoja. Ruokakomerosta löytyy myös ehtymätön suklaavarasto, sillä se on hyväksi havaittu lääke jokaiseen vaivaan.

Ajatus siitä, että minä ja kipu olemme ikuiset elämänkumppanit, tuntuu pelottavalta. Jaksanko? Pystynkö? Kestänkö? Mieleni aaltoilee tässä vähintään yhtä reippaasti kuin kipuni. Myös kivun hyväksyminen tuntuu vaikealta. Osa minusta uskoo edelleen, että tuolla jossa on se "ihmeparannuskeino" joka vain pufff parantaa minut. Vaikka realistiminä tiedostaakin, että näin tuskin tulee tapahtumaan. Aaltoilussa olen nyt korkeimmalla vaahtopäällä, mutta usko kipumeren rauhoittumisesta taas kepeiksi laineiksi yrittää pysyä mukana. Kipujakson ollessa pahan puolella helpottava ajatus on yleensä juuri se, ettei mikään ole ikuista. Edes tämä kipu.

Muistot kivuttomasta ajasta tuntuvat toki kipeiltä ja kaukaisilta. Kuinka kylpeminen nostalgiassa voikaan olla yhtä aikaa niin surullista ja iloista. Nuori minä, jota ei huolet painaneet. Lapsuuden kivuton autuus ja se, että huolet oli aikuisten huolehdittavana. Nyt suren lapsuuden auvon päättymistä, kivun salailua ja esitystä, että kaikki on hyvin. Suren sitä, että kipuni on näkymätöntä ja avun saanti siihen on niin vaikeaa. Suren epäonnistuneita lääkärikäyntejä ja nuoren itseni surua ja epätoivoa. Suren teini-iän pimeitä masennuksen ja ahdistuksen pilviä jotka ympäröivät kipeän minäni. Suren koulun keskeyttämistä, sairaslomia ja ohi menneitä kursseja ja ystäviä. Suru ottaa itselleen myös monet unelmat  ihmissuhteista ja perheestä, tapaamisista ja matkoista joita ei koskaan tullut. Näitä erityisesti itken ja suren. Kun mietin töitä ja uramahdollisuuksia, suren sitä, että kipu vie minulta monet reitit pois. Suren sitä, että joudun työskentelemään kivun kanssa ja sitä, että se vie energiaa jonka voisin käyttää johonkin muuhun hyvään. Suren jatkuvaa pakollista elämän suunnittelua ja niiden suunnitelmia muuttamista ja kaatamista kivun tieltä. Suren sitä että olen koko ajan niin surullinen. Itken ja itken, kunnes ei enää kyyneliä riitä. 

Surussa kylpeminen on uuvuttavaa. Mutta jos suruhunnun yrittää työntää nurkkaan liian aikaisin, tulee se entistä tummempana takaisin ja peittää kaiken alleen mustaan synkkyyteen. Ja sitä en enää halua kokeilla - nimimerkillä kokemusta on. Nyt on siis aika surra suru pois. Antaa kyynelten meren virrata. Kunnes aalto vie minut ja mieleni täältä kylmältä lattialta polttavan kivun kourista taas eteenpäin elämän muille avarille merille.

Polkka

Heippa lukija! Tervetuloa seuraamaan minun, eli Vulvodynian päivää Polkan kanssa. Viime tekstissään Polkka kertoi itsestään, joten tasapuolisuuden hengessä nyt on minun vuoroni päästä lauteille. 

Klo 8.37. Herätys soi. Polkka on siitä kummallinen, ettei voi laittaa herätyksiä tasalukuihin, joten emme siis herää varttia tai kahtakymmentä vaille vaan juuri 37. Oloni on heti pisteliäs, ja lantionpohja on kireä kuin viulunkieli. Jaahas, Polkka on siis selkeästi taas yöllä purrut hampaita yhteen! Purentalihakset ja lantionpohja kun ovat keskushermoston kautta uskollisia kumppaneita.

Klo 9.02 Polkka käy aamupalalle ja ottaa ihan vaan minua varten valitun kipulääkecoctailin. Tens-laite rallattelee jalan kautta rakon ja lantion akupunktiopisteissä. Fysioterapeutti on auttanut voimakkuuden valinnassa ja opettanut laitteen käytön juuri akupisteisiin. Olen todennutkin sen rauhoittavan minua, jos vaan Polkka muistaa säännöllisesti sitä käyttää ohjeidensa mukaan. Emättimen sisäisten Tens-anturien käyttö ei tule kuuloonkaan, sillä niistäkös pillastun ja suutun, jos ne edes yrittävät tulla tontilleni.

Klo 9.22 Tens-laite on tehnyt työnsä ja oloni ei ole enää pisteliäs vaan pikemminkin rauhallisen oleileva. Olen kuitenkin sen verran huomionhakuinen kaveri, että jatkuvasti vähintäänkin tasaisella paineella kerron olevani edelleen mukana! 

Klo 12.00 Polkka alkaa töiden suunnitteluun. Edessä on pitkä työilta, joten hyvä kehon avauslämmittely päivällä pitää minut ja Polkan paremmalla tuulella. Tänään pyysin pyöriviä liikkeitä ja lempeitä venytyksiä lantion alueelle (lonkankoukistajat, lähentäjät, pakaralihakset), ja onneksi Polkka oli kuulolla. 

Klo 13.01 Löysin liikkeen, jota inhoan. Huudan Polkalle, jotta hän tajuaisi varoa. Polkka silti jatkaa, sillä hän tietää juuri tämän hypyn olevan sopiva haaste oppilailleen ja istuvan kuin nenä päähän kauden koreografiaan. Ja sekös minua ärsyttääkin.

Klo 13.45 Suunnitelma on vihdoin valmis ja on aika levätä sohvalla kahvikupin kera. Tunnelmani on tykyttävä ja aristava ja olen levittäytynyt laajalle vulvan alueelle sekä välilihaan. Onneksi nyt on hetki aikaa rauhoittua.

Klo 15.15 Minulla on sananen sanottavana housujen valinnassa: tänään en saumoja siedä! Polkka joutuu kokeilemaan useamman vaihtoehdon ennen kuin löydämme minullekin siedettävät pöksyt. 

Klo 15.30 Hoplaa, pyörän selkään käypi tie! Muistutan heti kivuliaana paineena, että olen myös mukana. Polkka kuuli vasta nyt, 27-vuotiaana, ystävän kanssa käydyn keskustelun tuloksena, että kaikki ihmiset eivät tunne tätä kipupainetta satulassa istuessaan. Sen jälkeen sainkin uuden tyynypehmusteen satulan päälle, joka vie minulta suurimman terävyyteni pois.

Klo 16.00 Tanssisaliin päästyään Polkka tekee kehoa lämmitteleviä liikkeitä, joista pidän. Ai että, voin hetken huokaista ja painua taka-alalle tasaisesti paineistamaan tanssin tuiskeeseen.

Klo 19.24. Argh! Taas se hyppy, jota inhoan. Se saa minut vallan puristumaan ja kiristymään.

Klo 19.26 Äh ja taas!

Klo 19.29 Eikö Polkka voisi jo lopettaa.

Klo 19.34 ARGH! Nyt en kestä enää!!!! Pääsen yhtä aikaa kiristävän paineen ja terävän puukon iskun olomuotoon. Polkka sentään tajuaa rauhoittaa pomppimistaan. Olen jo niin ärtynyt, että vähät välitän siitä, että nuoret pyytävät vielä näyttämään hyppyä. Polkka pääsee kieltäytymään ja etsimään opetustapaansa kiertoreitin.

Klo 20.30 Olen tyytyväinen, että tanssit loppuvat. Ilmoitan Polkalle, että on "välikuoleman" aika ennen kotiin pyöräilyä. Hän käy siis minua miellyttävään selinmakuuasentoon lattialle laittaen tyynyn polviensa alle. Ah, hetken rauhaa!

Klo 20.57 Olemme Polkan kanssa yhtä mieltä, että pyöräilymatka saisi olla lyhyempi ja sisältää vähemmän ylämäkiä.

Klo 21.26 On aika ottaa päivän toinen kipulääkesetti naamariin minua lepyttelemään. Sen kaveriksi ilta-pala tekee terää, jotta Polkkakin leppyy ruokakiukun syövereistä.

Klo 22.01 Ärtymykseni on laantumaan päin ja terävyyteni on vaihtunut tylpäksi. Suihkun jälkeinen kylpytakki antaa ympärilleni vapautta ja löydän vakiopaikkani oleilla vulvan keskeltä.

Klo 23.43 Polkan on aika käydä unten maille, ja totutusti hän käy kylkimakuulle sänkyyn sekä asettelee tyynyn jalkojensa väliin. Siihen minun on hyvä rauhoittua tasaiseksi paineeksi päivän päätteeksi. Kiitti ja kuitti! Paitsi, että ei sittenkään kuittia kun täällä vulvan, lantionpohjan ja välilihan nurkilla olen huomennakin Polkan seurana. Ja sitä seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.

Vulvodynia (ja Polkka)

Viimeisenä uutena bloggaajana meille esittäytyy Polkka! 

Syyskuisena maanantaina istuin taas uuden gynekologin tuolissa, ties kuinka monetta kertaa. Oloni oli ahdistunut ja olin jo luovuttanut ennen tuloani, sillä olinhan tanssinut tämän tanssin ennenkin - koskee sen hetken ja jälkituntemukset hälvenee kolmessa päivässä. Tuskin tämäkään lääkäri kuuntelee tai ottaa minua vakavasti. Kaikilla muillakin on vaikeaa eli pitäisi vaan lopettaa tämä valittaminen!

Itsesäälini hetki kuitenkin keskeytyi lääkärin lempeään lausahdukseen: "Sano sitten hei heti jos jokin sattuu, meidän ei ole pakko tehdä mitään mikä tuntuu epämukavalta."

Siis täh. En oikein edes tiennyt, miten reagoida. Nuo sanat veivät minut täysin shokkiin, mutta samalla ahdistukseni ja pelkoni hälvenivät kuin tuhka tuuleen. Vain tuo pieni lause ennen tutkimuksia pystyi tuomaan yhtä aikaa niin nähdyn, kuullun ja turvallisen olon. Vaikken omista kivuistani vielä ehtinyt edes kertoa. 

Tuolla samaisella viime vuoden syyskuun gynekologikäynnilläni sain vihdoin diagnoosin vulvodyniasta, 13 vuotta ensimmäisten selkeiden oireiden alkamisen jälkeen. Diagnoosi oli siinä hetkessä aivan valtava helpotus. Se, että joku muukin näkee ja ottaa kipuni vakavasti, oli todella voimaannuttavaa. Varsinkin, kun kontrastina on lukuisia ei-niin-hyviä kokemuksia lääkäreistä ja terveydenhuollosta, niin vähättelyä kuin fyysisten ja henkisten rajojen rikkomistakin. Onneksi tuo syyskuussa tapaamani gynekologi on ollut niin monella tavalla parantava kokemus ja turvallinen mukana kulkeva alansa asiantuntija. Tämän ihmisen kannustamana löysin myös tieni mukaan Korennon toimintaan.

Sittemmin pikakelauksena nykyhetkeen, olen käynyt läpi suurta identiteettikriisiä minun ja oireyhtymäni suhteen kanssa sekä siinä, millaisena parina näyttäydymme elämän lavoilla:

minä vs. vulvodynia
minä + vulvodynia
minä ≠ vulvodynia
minä & vulvodynia
minä > vulvodynia 
minä < vulvodynia

Vulvodynia näyttäytyy elämässäni sekamuotoisena, minulla on selkeät vestibulodynialle (paikallinen vulvodynia, joka provosoituu kosketuksesta) ominaiset kipupisteet emättimessä sekä jatkuvahkoa hermokipua lantion alueella kuten yleistyneessä (neuropaattinen) vulvodyniassa. "Hän" on välillä hyväntuulinen, ja silloin pystyn käyttämään stringejä ja suosikkihousujani, sekä hyppimään ja juoksemaan niin kauan kuin kunto kestää. Kivuliaampina hetkinä hän pistää minut makaamaan lattialle tyynykasaan kuuntelemaan brown noisea (ruskea kohina: yhdistelmä eri taajuuksista, joita ihmiskorva voi kuulla, niin että matalammat ja syvemmät taajuudet ovat korostettuna) 10h versiota.

Minä näyttäydyn herkkänä, tarkkaavaisena ja pohtivana naisena. Rakastan tanssia ja taidetta sekä uuden luomista. Liike on läsnä kokonaisvaltaisesti elämässäni, harrastuksissa ja ammatissani, välillä helpottaen kipua ja välillä pahentaen sitä. Ilon hetkinä soitan iskälle tai parhaalle ystävälleni ja juon kahvit pullien kera parvekkeella. Vastoinkäymisten tullessa vietän päivän yöpuvussa viltin alla pinkillä sohvallani ja katselen lemppari ohjelmiani telkkarista.

Minä ja hän tanssimme jatkuvaa duettoa elämässäni. Tässä varsin pitkässä koreografiassa on ollut ja tulee olemaan monta erilaista kohtausta. Löytyy niin tragiikkaa kuin komiikkaa, sekä ripaus draamaa ja räiskintää. Taistelua siitä, kumpi meistä pääsee eturiviin ja kumpi jää taakse. Kuka saa viedä kun toinen joutuu seuraajan rooliin? Kumpi jaksaa pyöriä piruetteja pidempään ilman että pää menee jo sekaisin? Välillä tanssimme on rauhaisaa ja keinuvaa valssia, kun taas ajoittain yltyy se pomppimaan polkkaa niin villisti että kaikki muu ympäriltä katoaa.

Polkka