09.11.2017

Vaaleiden viisnollaykkösten muistolle

Kuukautisten alkaminen on nuorelle tytölle useimmiten tärkeä ja odotettu etappi, naiseksi kasvamisen kaivattu kohokohta. Ja niin sen kuuluu ollakin. Mutta antakaa minun sanoa: kuukautiset ovat usein myös Helvetinmoinen Riesa. Tiedän tasan yhden kuolevaisen, joka on saanut merkittävää iloa irti iloa menstruaatiosta. Palaan häneen hieman myöhemmin.

Ysärin terveystiedon tunnilla meille kerrottiin, että menkat ovat iiihana asia, käpisteltiin salaperäisiä pinkkejä oobeepaketteja, välitunneilla luettiin Suosikin ”Bees & Honey” –palstaa silmät teevadin kokoisina. Tuolloin telkkarissa pyörineessä jenkkisarjassa ”Kullannuppu” teinityttö Blossomin isä järjesti ensikuukkeleiden kunniaksi tyttärelleen kuukautisjuhlat, rutosti isällistä ja veljellistä halailua ja nyyhkintää. En kerro tarkemmin, mitä ajattelin noista bakkanaaleista, mutta samaan aikaan jollain perin oudolla tavalla minäkin alati odotin sloggeihini ilmaantuvaksi edes pientä punaista pisaraa.

Vähänpä tiesin. Kun omat monsuunini lopulta alkoivat, samaistuin Blossomin sijaan ennemminkin Stephen Kingin Carrieen. Meininki oli kuin teurasjuhlilla, olin kymmenellä kierteellä kivusta enkä olisi varsinaisesti edes tarvinnut telekineettisiä voimia rysäyttääkseni hormonihuuruissani kotikulmieni infrastruktuurin uuteen uskoon. Endometrioosista tai PMS -oireista ei tuolloin puhuttu sanallakaan. Kukaan ei kertonut, että nainen voi olla kivusta täysin liikuntakyvytön ja psyykkisesti poksahduspisteessä noina mystisinä naiseutemme voimapäivinä. Kamomillatee ja kevyt liikunta ei jumalauta silloin auta, eikä niillä tulitikun paksuisilla tamponinpökkelöillä hillitä sellaisia palttusaavillisia, joita keho saattaa syytää kymmenenkin päivää kuukaudesta. Kukaan ei kertonut, että moinen ei ole normaalia. En koskaan oppinut varautumaan oikein, enkä varmaan edes olisi kehdannut pyytää apua, vaikka tepsivin resepti minulle olisi ollut morkku, vaipat ja lepositeet.

Ja se nolojen tilanteiden määrä. Runsaat vuodot tarkoittavat loogisesti myös runsasta sotkua. Voi niitä kaikkia yllättäneistä ylivuodoista osansa saaneita vaaleita istuimia ja lakanoita, joihin olen elämäni aikana halunnut jotenkin kosmisesti imeytyä lopuksi ikääni. Jotain symboliikkaa kai voisi hakea siitäkin hetkestä, kun lumenvalkean, täyspitkän rippimekkoni pitsein pliseerattu perä värjääntyi konfirmaatiokirkon penkissä räikeän punaiseksi. Virrenveisuun lomassa pohdin, lähdenkö juoksemaan vai kuolenko. Onneksi tänä päivänä ollaan vähän viisaampia ja armollisempiakin näissä asioissa. Endometrioositietous kulkee kouluihin ja terveysalan ammattilaisten käsiin yhä tehokkaammin. Häpeälle ja epätietoisuudelle tuntuu löytyvän yhä vähemmän istumatilaa oman tyttäreni ikäpolvelta. Endometrioosiyhdistyksen sivuilta löytyy paljon pätevää tietoa sinulle, joka sitä kaipaat.

Mutta palatakseni vielä siihen menstruaatiodiggariin: nuoruudessani kuukautisten alkamista merkittävästi tärkeämpää oli omistaa vaaleat Levikset, viisnollaykköset, lähimmästä kaupungista suurella vaivalla hankitut. Minä ja paras ystäväni saimme sellaiset samaan aikaan, ja miten voimakkaiksi ne meidät hetkeksi tekivätkään. Uutukainen kangas istui täydellisesti, vitivaalea farkunsini toisti vapaan taivaan värejä, meitä ei huolettomuudessamme pidättelisi mikään. Kunnes synkronoitunut kuukausikierto puuttui peliin eräällä yökyläreissulla, ja puna-armeijan rynnäkkö tuhosi molempien täydelliset levisperseet iäksi. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava: kaksi paria pilattuja viisnollaykkösiä roikkuivat vieren, surullisina kuin puolitankoon lasketut Japanin liput. Se siitä vapaudenlennosta. Aamulla ongelma oli kirjaimellisesti ratkennut, ystäväni nyt jo edesmennyt Elsa-koira oli nautiskellut farkunhaarukset yöpalakseen. Tulevat vuosikymmenet pukeuduin uskollisesti mustaan.

Anna Pajari

 

Lue lisää Anna P:n tekstejä:

Syvälle perseeseen sattuu

Ethän kuole, äiti?

Kommentit

Kommentoi