Seuraan aktiivisesti useampia PCOS-aiheisia someryhmiä ja niissä käydyn keskustelun sekä oman kokemukseni mukaan erilaiset painoon ja kehonkuvaan liittyvät haasteet ovat läsnä monien PCOS:n kanssa elävien elämässä. Tämä näkyy toki myös tutkimustiedossa eikä ole vain mutuiluani, sillä oireyhtymä vaikuttaa monimutkaisella tavalla aineenvaihduntaan ja siten myös painoon.
Painoon liittyvät haasteet ovat olleet osa elämääni pitkään ja käsitys itsestä lihavana ja siten muita ”huonompana” on itselläni ehtinyt rakentua kymmeniä vuosia. Myös se on mielestäni aika karua, että tällaiset ajatukset vain rakentuvat yksilölle jostakin, vaivihkaa ja epämääräisesti yleisestä ilmapiiristä. Itselläni ei ole (onneksi!) juurikaan kokemusta siitä, että joku olisi vaikkapa sanonut minua lihavaksi tai muuten kommentoinut painoani tai kehoani. Siitä huolimatta olen sisäistänyt kauan sitten ajatuksen, että olen vääränlainen ja minun tulisi laihtua, jotta voisin alkaa elää elämääni ja saavuttaa samoja asioita kuin muut.
Varmasti olen aina ollut keskimääräistä isompi, mutta merkittävä ylipaino hiipi elämääni vähitellen, samalla kun PCOS-oireet pahenivat ja todennäköisesti tämä kierre sitten ruokki itseään. Saatuani itselleni soveltuvaa hoitoa PCOS-oireisiini, myös painoni on laskenut ja olen nyt kolmekymppisenä suunnilleen samankokoinen kuin viimeksi 18-vuotiaana. Minulla on edelleen paljon ylipainoa enkä pidä realistisena, että koskaan olisin niin sanotusti keskipainoinen tai edes lähellä sitä. Tänä päivänä tuntuu aika surulliselta muistella sitä, miten paljon olen itseäni inhonnut silloin nuorempana tässä samassa painossa.
Painon muutos onkin aiheuttanut paljon pohdintaa erityisesti omasta kehosuhteesta. Tätä tukee itselläni myös ravitsemusterapia, missä olemme syömiseen liittyvien asioiden ohella puhuneet paljon kehollisuudesta ja suhteesta omaan kehoon, oikeastaan enemmän kuin siitä syömisestä. Ravitsemusterapeutin avulla olen hitaasti löytänyt parempaa yhteyttä ja tuntumaa omaan kehooni, kun aiemmin olen pyrkinyt ikään kuin unohtamaan sen, että olen myös fyysisesti olemassa oleva olento.
Oma suhteeni kehoon tai ajatus itsestäni on ollut hyvin kielteinen niin kauan kuin voin muistaa. Kun tätä on nyt onnistunut edes hiukan purkamaan, tuntuu todella surulliselta, miten paljon vuosia olen ”hukannut” ajattelemalla, että kehoni on vääränlainen ja en ole yhtä arvokas tai hyvä kuin muut. Nyt ajattelen, että haluaisin vihdoin vain elää omaa elämääni miettimättä miltä näytän tai mitä painan, ja että kunpa olisin uskaltanut elää myös ne välissä olleet kymmenisen vuotta rohkeammin painosta riippumatta.
Kuitenkaan vuosikymmenien aikana syntyneet ajatusmallit eivät häviä hetkessä. Vaikka pystyn suhtautumaan itseeni nykyään hiukan armollisemmin, itseinho ja monenlaiset negatiiviset ajatukset ovat läsnä edelleen. Olen todella kiitollinen toimivasta kehosta, ja samalla silti mietin sen erilaisia ulkoisia vikoja ja virheitä. Tämä näkyy esimerkiksi juuri aloittamassani kuntosali-pienryhmävalmennuksessa. Huomaan automaattisesti katsovani salilla vastapäätä olevaan peiliin siten, että en vahingossakaan katso itseäni.
Toisaalta samalla huomaan mihin kehoni pystyy ja ehkäpä sekin hitaasti parantaa tilannetta, niin että vielä joku päivä myös katson, miltä se maastaveto näyttää! Entinen vannoutunut liikunnan vihaaja saisikin tästä aiheesta ihan oman blogikirjoituksen aikaiseksi….
Kommentit