Haukkasin tällä viikolla valtavan palasen. Aloin nimittäin sanoittamaan vulvodyniani pintaan nostattamia ikäviä tunteita. Kirjoittaminen on minulle tärkeä selviytymis- ja käsittelykeino vaikeissa asioissa, joten tällä kertaa pääset lukemaan minua kalvavista neljästä pahasta: kateudesta, häpeästä, pelosta ja riittämättömyyden tunteesta.
Viime viikonloppuna kuulin, että lähiperheeseeni on tulossa ensimmäinen lapsi ja lapsenlapsi. Ensimmäinen ajatus, kun tämä läheinen, minulle tärkeä ihminen kertoi onnestaan, oli kuitenkin kateus. Miksi hän saa onnen mutten minä? Ja tätä ajatusta taas seurasi suru. Tapaamisesta ajaessani kotiin itkin niin holtittoman paljon, että oli pakko ajaa sivuun linja-autopysäkille ihan vaan itkemään. Itsekin yllätyin tunnereaktion voimakkuudesta, mutta jotenkin omaan lapsettomuuteeni kulminoituu niin monta asiaa ja tunnetta, jotka nyt kohtasivat kun ensi kerran lapsionni tuli lähelle. Mutta silti niin kauas.
Minusta on toki ihanaa, että läheiseni saa onnen ja saa perustaa perheen puolisonsa kanssa heidän upeaan remontoituun omakotitaloon. Jossa koiralla on tilaa juosta aidatulla pihalla ja kukat kukoistavat muiden istutusten kruununa. Jonne on hyväpalkkaisten esimiestöiden jälkeen hyvä ajaa farmariautolla syömään yhteistä alusta asti itse valmistettua ateriaa ennen pilateksessa ja kuntonyrkkeilyssä käymistä. Ja jonne he voivat illalla yhdessä käpertyä pehmeän divaanisohvan nurkkaan sisustustyynyjen keskelle sylikkäin jutellen päivän tapahtumista. Minua inhottaa myöntää olevani kateellinen, mutta sitä todella olen. Kateus tukahduttaa ja tuntuu, etten saa henkeä. Se kuluttaa ja kuristaa kurkkua.
Vulvodyniani on vaikuttanut parisuhde- ja perhehaaveisiini isosti. Se on aiheuttanut minulle pelkoa deittailua kohtaan, sillä jossain vaiheessa tulee kuitenkin eteen joko henkisesti kivulias keskustelu tai fyysisesti kivulias kokemus seksistä. Tai pahimmassa tapauksessa molemmat. Pelkäsin keskustelua ja puheeksi ottamista jossain kohdin jopa niin paljon, että opetin ja pakotin nuoren itseni psykologisten harjoitteiden avulla jollain tasolla kiihottumaan kivusta. Mikä tuntuu tässä vaiheessa aivan absurdilta sanoa. Uskon, että tämä kaikki sai alkunsa pelosta ja erityisesti hylätyksi tulemisen pelosta. Se tuntuu vatsassa vääntönä ja puristuksena. Pelko lamaannuttaa ja vie ajatukset aina risteyksessä kaikkein pahimpaan suuntaan
Parisuhteen romanssin elossapito, ja saati sitten ihan vaan deittailu, on äärettömän vaikeaa, kun lähes kaikki kosketus lantion ja vulvan aluelle tuottaa kipua. Seksuaalisuus on kuitenkin minusta iso osa ihmisyyttä ja varsinkin parisuhdetta. Ihmisenä tunnenkin olevani usein vajaa, koska en pysty mahtumaan perinteiseen yhdyntäkeskeiseen muottiin seksistä. Vulvodyniani kanssa kohtaankin paljon riittämättömyyden tunteita. Riittämättömyys puristaa rintaa ja kiristää sisuskaluja. Se nostaa minussa esiin jossittelijan ja painaa itsetuntoni alas pohjamutiin. Riitänkö koskaan kenellekään puolisoksi tällaisena vajaana yksilönä? Voinko koskaan olla kokonainen nainen, vaikka en pysty perinteisiin heterosuhteen seksimalleihin, kuten yhdyntään? Olenko tarpeeksi kestämään oman vajaavaisuuteni? On vaikea olla, kun oman pään sisällä kaikki äänet sanovat, että et ole riittävän hyvä. Mutta mikä sitten on riittävän hyvä? Ei ainakaan tällainen vajaa yksilö, joka ei pysty elämään edes normaalia elämää. Entä mikä sitten on normaalia elämää? Tämä loputon ajatuksien kierre on raskas ja kuluttava. Yleensä se vielä nostaa päätään illalla juuri nukkumaan käydessä, silloin kun omia ajatuksiaan ei pääse pakoon.
En ole kertonut vulvodyniastani kuin parille läheisimmälle ystävälleni. Koen siitä valtavasti häpeää. Jotenkin tilanteetkin, missä sen voi tai kokisin, että se kannattaa ottaa puheeksi, ovat harvassa. On aina iso kolaus itsetuntooni, kun joudun kahvipöydässä kyselijöille vääntämään taas jonkun tekaistun puheenvuoron, miksi olen sinkku enkä tuo ikinä ketään näytille. Vulvodynia ei ole tietysti siihen ainoa syy, mutta iso vaikuttaja taustalla, niin tietoisesti kuin tiedostamattakin. Paljon helpompi on keskustelussa valittaa ranteen tulehdusta kuin vasemman häpyhuulen vulvodyniasta johtuvaa hermokipua. Häpeän myös kertoa asiaa, sillä koen kipuni ja vulvodyniani niin intiimeiksi ja henkilökohtaisiksi asioikseni. Häpeä tekee oloni pieneksi ja vie minut vangiksi syvään kaivoon, josta on lähes mahdotonta kiivetä ylös. Se vie pois mahdollisuuksia ja estää usein elämästä elämää aidosti ja oman näköisesti.
Nämä neljä tunnetta pitävät minua otteessaan, mutta ne siirtyvät jatkuvasti onneksi pienempiin rooleihin. Ainoa tapa päästä niistä eteenpäin on myöntää ne itselleen, vaikka se onkin kivuliasta. Mutta toisaalta, vaikka surullista se onkin, on "virkistävääkin" välillä antaa tila henkiselle kivulle fyysisen sijaan. Eli työstökamppanja jatkukoon: ajatukset ja tunteet kesäkuntoon 2025!
Kommentit