Viikko sitten minulle iski taas kunnolla tajuntaan, mitä krooninen sairaus ihan oikeasti on. Se on sitä, kun on hyvällä hoidolla pärjännyt 9 kuukautta ilman pahempia oireita ja viikko pistoshoidon vaikutuksen päättymisestä tunnet tutun muljaisun vatsassa. Ajattelet, että ehkä vatsa on hieman sekaisin, ei mitään hätää. Kunnes se tulee taas ja taas ja taas. Voi helvetti.
Mä jotenkin toivoin ja ihan oikeasti uskoin siihen, että josko mun kroppa jaksaiskin ilman pistoksia. Luotin ja uskoin siihen vielä siinäkin vaiheessa, kun kahtena päivänä oli tullut tiputteluvuotoa. Mutta sitten kun kirkas veri hulahti housuihin ja kunnon vatsakrampit iskivät, tiesin, että olen koko loppuelämäni endometrioosin armoilla. Ei niin, etteikö sitä voisi saada kuriin ja tulla parempia kausia ja niin edelleen. Mutta se, että se oikeasti elää minussa aina.
Parasta näissä menneessä 9 kuukaudessa oli se, että välillä unohdin sairastavani. Sitä ennen edellinen 1,5 vuotta oli mennyt pelkän endometrioosin eteenpäin taluttamana. Nyt sain keskittyä ihan vaan itseeni, siihen mitä minä haluan. Eikä siihen mikä on endometrioosin sallimissa rajoissa toteuttavissa. Ja siksi olen paljon paremmin perillä siitä, mitä haluan elämältä.
Pystyin ja pystyn onneksi vieläkin liikkumaan ja kohotin kuntoani pikku hiljaa. Välillä sätin itseäni, että miksi en treenannut itseäni huippukuntoon silloin kun oireet olivat hyvin vähäiset. Noh. Elämään mahtui sillä hetkellä paljon muutakin, eikä itsensä juoksuttaminen hiestä märäksi ollut ensimmäisenä mielessä. Annettakoon se siis anteeksi. Ja ehkä kehoni kaipasikin kovan treenin sijasta juurikin rauhallista ja varovaista rasituksen lisäämistä.
Vaikka tää sairaus muistuttaakin itsestään varsin karulla tavalla, niin on se myös tuonut paljon hyvää. Olen oppinut itsestäni ihan mielettömästi. Vaikka se oli osana syöksemässä jo päättynyttä parisuhdettani ojasta allikkoon, opin siitäkin. Tiedän mitä tein väärin ja kuinka olisin halunnut toimia tai halunnut että toinen toimii. Opin suuntaamaan huomion itseeni, toisten sijaan. Vihdoin oli minun ja minun hyvinvointini aika.
Ymmärrän myös varsin hyvin, kuinka tärkeää on huolehtia itsestään ja kehostaan. Tänä keväänä olen myös kuunnellut hyvinvointiin liittyviä webinaareja ja ymmärtänyt, että tämän ihan älyttömän höykkyytyksen jälkeen mun kehoni on jaksanut kantaa mut tähänkin asti. Et miten älyttömän duunin se on tehnyt venyessään ja joustaessaan sairauden kurittamana. Se on pakottanut mut lepäämään ja ymmärtämään, että sille on annettava aikaa ja mahdollisuus palautua kivuista, rasituksesta ja väsymyksestä. Että vaikka se ei toimi yhtä hienosti kuin joskus aikanaan, niin se tekee kuitenkin kaikkensa kestääkseen kaiken sen minkä niin elämä, kuin endometrioosi laittaa sen käymään läpi.
Olen ehkä jollain tapaa pyrkinyt tekemään sovinnon endometrioosini kanssa. Siitä, että mahtuisimme tähän samaan kehoon. Jotta voisimme molemmat elää, yrittämättä vaikeuttaa toistemme elämää. Minä antaisin endometrioosin vaatimaa lepoa ja rauhoittumista keholleni. Ja endometrioosi antaisi minun pitää kiinni unelmistani ja toiveistani ja toteuttaa niitä pikku hiljaa. Eniten se vaatii ymmärrystä silloin, kun ollut kova halu jo päästä tekemään jotain, mutta endometrioosi on sitä hidastanut. Mutta en voi ikuisesti taistella sitä vastaankaan. Mun on pakko hyväksyä, että mun kropassa on tiettyjä piirteitä ja ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen kuinka mä voin toimia. Ja on helpompaa tehdä jokin kompromissi, kuin hakata päätä seinään jatkuvasti.
Tällä hetkellä, kun oireet taas ilmaantuivat voimakkaampina, joudun tekemään niitä kompromisseja ja mahduttamaan endometrioosin takaisin arkeeni. Tällä kertaa aion tehdä sen lempeämmin ja hyväksyvämmin. Välillä itkien ja kiroten, mutta silti myöten antaen. En luovu mistään suuresta, vaan lähinnä ylimääräisestä stressaamisesta, mielensä pahoittamisesta ja surusta. Tämä on minun elämäni ja tämä on minun endometrioosini, ja ne valitettavasti kulkevat käsi kädessä loppuun asti. Voin kuitenkin päättää kävellä samaa tahtia molempien kanssa.