Moona-blogi

Huh huh, terveisiä täältä sairastuvalta! Olin jo ajatellut että edelliseen talveen verrattuna meillä on sairastettu poikkeuksellisen vähän tänä talvena ja itseasiassa niin kyllä onkin, vuoden vaihteessa oli reilun viikon flunssarupeama lapsilla ja nyt toinen, mutta tämä ottikin sitten vähän enempi paukkuja arjesta. Neljä viikkoa sitten sairastui esikoinen, viikko sen jälkeen pienempi, joka sitten tartutti myös minut. Ilmeisesti taloon rantautui adenovirus, joka aiheutti koko porukalle kunnon yskän, vatsaoireita, kuumetta, nuhan ja lapsille jälkitautina korvatulehdukset. 

Muuten tauti alkaa olla perheessä taputeltu mutta täytyy sanoa, että tämmöisessä viimeisillään raskaana olevassa kehossa, jossa keuhkojen kapasiteetti on painavan mahan takia rajallinen muutenkin, niin tällainen kolmatta viikkoa jatkuva yskän paukutus alkaa olla vähän liikaa... Kolmen viikon valvomisen jälkeen silmäpussit ovat kasvaneet ihan omiin sfääreihinsä ja pandat moikkailisivat kadulla mustien silmänympärysten ansiosta, jos täällä pohjoisen perukoilla sellaisia liikkuisi.

Vauvan tuloon on aikaa vielä muutamia viikkoja, ja työt alkaa olla loppusuoralla ennen äitiyslomalle jääntiä, mutta synnytykseen ja lähellä olevaan muutokseen orientoituminen on ollut kyllä ihan toissijaisena mielessä, kun päivät menee yskän ja jaksamisen kanssa tunnista toiseen selviytymisessä. Vauva on onneksi virkeän oloinen mahassa eikä hänestä ole huolta, kunhan tämä emoalus saisi itsensä kuntoon.

Raskauteen liittyen vointi on ollut kohtalainen, ainoa jännitysmomenttia aiheuttava asia on tällä hetkellä vauvan koko. PCOS:n suhteen raskausaikana on jonkin verran enemmän riskejä, esimerkiksi raskausajan diabeteksen riski on suurempi verrattuna muihin odottaviin. Minulla on onneksi kaikissa raskauksissa ollut normaalit sokerirasituskokeiden tulokset, mutta nyt kieltämättä jännittää, kun ensi viikolla on aika ylimääräiseen ultraan vauvan painoarvion vuoksi. Vauva kasvoi edellisessä ultrassa isona viikkoihin nähden, ja nyt kohdun sf-mitta (symfyysi-fundus mitta, jolla mitataan kohdun kokoa ja kasvua) oli yläkäyrillä edellisessä neuvolassa, minkä vuoksi lähete äitipolille tulikin. Läheskään aina kookas vauva ei tietenkään johdu äidin koholla olleesta verensokeritasosta, mutta ennustan, että tästäkin pcos-taustani vuoksi tullaan keskustelemaan käynnillä, jos vauva kovin suureksi osoittautuu. Toivottavasti olisi kuitenkin normaalikokoinen niin kuin aiemmatkin, ettei tarvitse synnytystä käynnistää aiemmin vauvan suuren koon vuoksi tai joutua synnyttämään kovin isoa mötkälevauvaa. 

Jääpä nähtäväksi! Tällaisia kuulumisia tähän hetkeen, jännitys tietenkin tiivistyy, kun loppusuoraa kohti synnytystä mennään, ja toivottavasti ensi kerralla kirjoittelenkin teille pieni tuhisija kainalossani.

Aurinkoisia päiviä ja pysykää terveenä!

Juliaana

Talvi on koetellut koko voimallaan tänä talvena täällä pohjoisessa. Lunta on ollut vähintäänkin riittävästi jo lokakuun puolelta saakka, ja jo marraskuusta alkaen kovia paukkupakkasia on pidellyt jatkuvalla syötöllä. Jotenkin on tuntunut, että aina, kun pakkanen hieman lauhtuu, ilmaantuu jokin muu äärisääilmiö; myrskytuuli, monta päivää kestävä lumipyry, plussakeli, alijäähtynyttä vettä ja joka paikka jäätiköllä.

Miksipä olen nyt erityisesti kiinnittänyt näihin keleihin huomiota? (Sen lisäksi, että koko talveksi varatut polttopuut on loppuneet jo kertaalleen ja kohta kaikki rahatkin sähkölaskuja maksellessa...) Päätin syksyllä yllättävän raskautumiseni jälkeen, ja kun huoli oman kehon hyvinvoinnista paheni, että vähintä, mitä voin tehdä raskausaikana, on käydä päivittäin pienellä kävelylenkillä ja saada tähän paisuvaan kehoon vähän liikettä! Pakko myöntää, että vähälle ovat lenkit jääneet, eikä vähiten näiden säiden vuoksi. Toki lisäksi on ollut raskauteen liittyviä vaivojakin ja tavallista lapsiperheen sairastelua, mutta selityksiähän löytyy aina.

Raskaus on vähästä liikkumisesta huolimatta sujunut yllättävän hyvin. Alkuraskauden pahoinvointeja ei ollut juuri ollenkaan, mitä kahdessa edellisessä oli kovasti. Maha on kasvanut jo melko isoksi ja hieman tässä hirvittää, että kuinka iso sitä onkaan muutaman kuukauden päästä, kun laskettu aika on vasta toukokuun lopulla! 

Olen kiitettävästi kyllä pystynyt pitämään ajatukseni kurissa painon kertymisen suhteen, koska keinot ovat rajalliset, mitä sen suhteen voin tässä kohtaa tehdä. Olen käynyt ainoastaan neuvolassa puntarilla, ja onneksi painon kehitys on ollut maltillista toistaiseksi. Viime talvena tein kovasti töitä oman pääni kanssa, että suhtautuisin itseeni vähemmän kriittisesti ja yrittäisin ajatella lempeästi kehostani, jotta elämäntapamuutos sujuisi enemmän positiivisen kautta kuin itseäni syyllistämällä ja henkisesti ruoskimalla. Yritin ajatella matkaa pitkän tähtäimen pysyvänä pieninä muutoksina eikä niinkään pikataipaleen suorittamisena. Tästä mielikuvaharjoittelusta ja asennemuutoksesta on nyt selkeästi ollut hyötyä, koska ajatukset eivät pyöri juurikaan painonnousun ja tulevan raskauden jälkeisen ajan painonpudotuksen ympärillä. Edellisessä raskaudessa nämä ajatukset vielä olivat vahvasti läsnä ja paljon suunnittelin sitä, miten ”rysäytän” itseni huippukuntoon raskauden jälkeen ja kuinka paljon olen jo pudottanut painoa siinä vaiheessa, kun palaan äitiyslomalta töihin. Nyt ajatus on kääntynyt siihen, että minulla on loppuelämä aikaa pitää itsestäni ja kehostani huolta, hyvinvointi edellä. (Lisää Juliaanan lempeysharjoituksista voit lukea edellisistä postauksista täältä ja täältä.)

Muutenkin olen kokenut raskauksieni aikana, että kehoni toimii enemmän muiden naisten kehojen kaltaisesti. Että olisin ihan niin kuin muutkin. Omalta kohdaltani olen huomannut, että PCOS:ään liittyviä oireita, kuten liiallista karvojen kasvua, on vähemmän raskausaikana, eikä PCOS ole aiheuttanut omien raskauksieni kulkuun mitään erityistä huomioitavaa. Toki joka kerralla on raskausdiabeteksen mahdollisuus jännittänyt, mutta omalle kohdalleni sitä ei ole onneksi sattunut. Vaikka raskautuminen olisi saatu alkuun hoidoilla, niin sen jälkeen, kun on tärpännyt, kaikki raskauteni ovat edenneet normaalisti. Minulla suurin elämään vaikuttava tekijä PCOS-oireista on aina ollut kuukautiskiertojen häiriöt ja ylipainon kanssa kamppailu. Kuukautiskierron häiriöistä ei luonnollisestikaan tarvitse tässä tilanteessa kantaa huolta, ja elimistöni toiminta, esimerkiksi aineenvaihduntani ja hormonitoimintani, on mielestäni paremmalla tolalla kuin muulloin. Sama tilanne on koskenut imetysaikoja, vaikkakin kuukautiset ovat palanneet vasta noin vuoden päästä synnytyksestä, mutta tämä on käsittääkseni tavallista myös muilla imettävillä äideillä kuin PCOS-diagnoosin saaneilla.

Valoisin mielin siis kevättä kohti! Nyt kun aurinkokin on näyttäytynyt muutamana päivänä täällä joulupukin maassa, niin heti tuntuu, että virtaa on enemmän ja myös tuonne lenkille tekee jo mieli. Vauvaa varten on tehty jo pieniä valmisteluja, ja isosiskot kovasti odottavat pientä tulokasta. Heille se odottavan aika on varmasti vielä pitempi, kun ajantaju on vielä hieman hatara. Omakin mieli on kaiken suhteen luottavainen ja onnellinen.

Ihanaa kevään odotusta kaikille lukijoille!

Juliaana

Oon ikuisesti kiitollinen, että musta on tullut vanhempi ihanalle lapselle endometrioosistani huolimatta. Silti endometrioosi on vaikuttanut aivan kaikkeen omassa äidiksi tulemisessa ja vanhemmuudessakin. Lapsettomuuden pelko kulki mun mukana melkein 10 vuotta ennen kuin lopulta alettiin puolison kanssa lasta yrittää, ja lapsettomuushoitoihinhan sitä sitten päädyttiinkin. Hoidot johti lopulta raskauteen, joka sujui kutakuinkin normaalisti, vaikka kipuja oli matkan varrella jonkin verran. Kukaan ei oikein osannut kertoa, kuinka normaaleja tai epänormaaleja ne kivut sitten oikeastaan oli. Koko raskauden pelkäsin keskenmenoa ja kuuntelin neuroottisesti kotona lapsen sydänääniä.

Synnytykseen saakka kuitenkin päästiin. Se oli tosi pitkä ja raskas, mutta lopulta imukupin avustuksella lapsi saatiin maailmaan. Monta vuotta myöhemmin luin että imukuppiavusteiset synnytykset heikkojen supistusten vuoksi on tutkitusti yleisempiä endometrioosia sairastavilla. Sekin olisi ollut ihan kiva saada tietää, kun neuvolassa kysyin, voiko endometrioosi jotenkin vaikuttaa synnytykseen tai raskauteen, mutta ehkä tämä tutkimustieto ei vielä silloin ollut neuvolan käytettävissä. Synnytyksen jälkeen olin pitkään ahdistunut ehkä siksi, että keskenmenoa pelätessäni en ollut uskaltanut valmistautua lapsen syntymän jälkeiseen aikaan tai siksi, että oon herkkä reagoimaan mielialalla estrogeenitasojen romahtamiseen. Lopulta ahdistus alkoi kuitenkin sulaa pois, perhearki sujua ja imetyskin lähti hyvin käyntiin.

Imetyksestä huolimatta menkat kuitenkin palasi jo kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, ja siitä pikkuhiljaa kivut alkoi taas ottaa jalansijaa itselleen. Kierukka asennettiin niin pian kuin se oli turvallista tehdä, toiveena että saataisiin endo rauhoittumaan, mutta se toivo valitettavasti jäi turhaksi. Olin haaveillut pitkästä imetyksestä, mutta kun lapsi oli 9 kuukautta, jouduin lopulta luovuttamaan yhä vain paheneville endometrioosikivuille ja aloittamaan hormonihoidon, joka esti imetyksen jatkumisen. Edelleen tuntuu epäreilulta ajatella, että päätöksen imetyksen lopetuksesta teki mun puolesta sairaus, enkä minä itse.

Oman aikansa hormonit piti endoa kurissa, mutta pikkuhiljaa lapsen kasvaessa myös kivut kasvoi. Lapsen toisen ja kolmannen ikävuoden vietin kipusumussa, ison osan siitä täysin työkyvyttömänä ja usein myös toimintakyvyttömänä. “Milloin sinä äiti paranet?” lapsi kysyi usein, kun en jaksanut nousta sohvalta leikkimään. Kyllä oma sydän särkyi ihan joka kerta, kun vastasin, että äidin sairautta ei voi kokonaan parantaa, vaikka sitä voidaankin hoitaa. Yhdessä odotettiin lapsen kanssa äidin kohdunpoistoleikkausta ja toivottiin, että se helpottaisi.

Onneksi kohdunpoisto on kuitenkin toistaiseksi pitänyt kivut poissa. Silti se, että oon ollut yli 20 vuotta kipukroonikkona, tulee todennäköisesti loppuelämän näkymään mun jaksamisessa ja voimavaroissa. Leikkauksesta on kohta vuosi ja edelleen tulee päiviä, kun olen töistä tullessa niin väsynyt, etten jaksa muuta kuin levätä sohvalla viltin alla. Hermosto tuntuu olevan jatkuvassa ylikuormitustilassa, enkä oikein vielä tiedä, millä sen saisi rauhoittumaan. Edelleen joudun ajoittain sanomaan lapselle, että nyt äiti ei jaksa.

Toisaalta koen, että lapsi jos kuka hyväksyy mut juuri tällaisena, vähän rikkinäisenäkin. Kun oon ollut oikein kipeä, lapsi on kiivennyt kainaloon tai tuonut mulle lempipehmolelunsa ja silittänyt kädestä kysyen: “Helpottiko äiti?” Siihen oon joka kerta voinut vastata, että helpotti. Oon tosi ylpeä siitä, miten empaattinen, hellä ja rakastava persoona meidän ainokainen ihmelapsi onkaan.

Vanhemmuus endometrioosia sairastavana kipukroonikkona vaatii joskus enemmän lepoa ja joskus sitä, että etsitään lapsen kanssa kauppakeskuksessa vessaa, ei lapsen vaan äidin äkillisen vessahädän takia. Kaikesta kuitenkin on selvitty ja joka päivä tuo pieni ihminen opettaa mulle lempeyttä omaa itseäni kohtaan. Se kai tässä vanhemmuudessa parasta onkin, oli endometrioosia tai ei.

Kirjoittelemisiin,

Elisa

Niin se kaunis kesä muuttui taas syksyksi ja siitä orastavaksi talveksi, ja normaali arki alkoi rullaamaan. Kevät oli mullistusten aikaa, palasin vuoden vaihteessa äitiysvapaalta töihin, kun vauveli täytti vuoden ja ehdin olla vain muutaman kuukauden töissä, kun yllättäen jäin työttömäksi muutosneuvotteluiden mainingeissa. Se oli yllättävä kriisi, joka oli vaikea pala niellä, varsinkaan, kun en heti suoraan työllistynytkään uuteen työpaikkaan.

Kesän olin lasten kanssa kotona mutta ei sitä oikein lomana osannut pitää, kun tulevaisuus stressasi; milloin saan töitä, minkälaisia töitä ja minkälaiseksi uusi arki muotoutuu. Heinäkuussa sain kuitenkin tiedon, että pääsen aloittamaan uudessa työssä 1.8.

Arki alkoi ja pitkästä aikaa tuntui, että elämä on raiteillaan. Työt sujuivat, ja kuormittivat paljon vähemmän kuin aikaisempi työni. Voimia ja energiaa riitti hyvin lapsille iltaisin ja pääsin starttailemaan uudelleen liikuntaharrastuksiani. Miehelleni sanoin elokuun loppupuolella, että vihdoin tuntuu, että kaikki elämän osa-alueet toimii ja olen kaikin puolin onnellinen.

Sitten elämä taas päätti yllättää takavasemmalta ja mullistaa uuden arjen! Syyskuun loppupuolella tein yllättäen positiivisen raskaustestin. Siis minä, jonka molemmat lapset on pitkällisen suunnittelun, lääkitysten, työn ja tuskallisen laihduttamisen takana olleita projekteja PCOS:n vuoksi. En ollut edellisen raskauden jälkeen aloittanut mitään ehkäisyä, koska vieno haave oli, että ehkä vielä yhden lapsen toivoisin. En kuitenkaan ollut käynyt ajatustyötä esim. siitä, olenko enää valmis lapsettomuushoitoihin ja oletin, että painoa on tällä hetkellä niin paljon, että luomuraskaus tuskin on mahdollinen. Laskeskelin, että aikaa on kuitenkin vielä muutama vuosi ennen kuin biologinen 40-vuotiskello kumahtaa, enkä ottanut asiasta (tällä kertaa) minkäänlaista painetta tai stressiä. Ajattelin, että rauhakseen aloittelen liikunnan, jatkan viime talvena omaksuttua, lempeämpää ajattelutapaa painonhallintaan ja syömisiin, ja toivoin sitä kautta saavani kehoani parempaan kuntoon itseäni ja mahdollista uutta raskauttakin ajatellen.

Melkein yhtä paljon, kuin positiivinen testi yllätti, yllätti oma reaktioni. Olin järkyttynyt. Oikeasti järkyttynyt. Pohdin kaikkea käytännön asioita; miten tila kotona riittää, miten rahat riittää, miten kerron uudella työpaikalla asiasta, kun juuri olen siellä aloittanut. Hävetti jopa. Pitää miettiä uusi auto, johon sopii kolme turvaistuinta; riittääkö ikinä enää rahaa reissata mihinkään tällaisen katraan kanssa, jne jne… Eniten kuitenkin olin huolissani ja ahdistunut omasta kehostani. Miten se selviää raskaudesta, kun painoa on kahden edellisen jäljiltäkin vielä järkyttävästi liikaa ja kunto on huono liikkumattomuuden vuoksi. Kuinka järkyttävän huonossa kunnossa olen tämän 9kk jälkeen?

Kaikki tämä tuntui kuitenkin täysin absurdilta sen jälkeen, mitä kaikkia vastoinkäymisiä ja pettymyksiä kävin läpi lapsettomuusaikanani. Ajatukset tuntuivat omaan päähänikin täysin järjettömiltä ja itsekkäiltä. Tunteilleen ei kuitenkaan voi järjellä puhua, joten hetki meni tällaisessa vuoristoradassa. Lopulta, kun järki alkoi päästä voitolle ja onnen tunteet uutta pientä kohtaan heräsi, pystyin taas ajattelemaan selkeästi. Kyllähän käytännönasiat varmasti järjestyy tavalla tai toisella, ja onneksi jonkun verran on tehtävissä oman kropan huoltoon myös raskausaikana.
Olen kovasti miettinyt, mikä vaikutti raskautumiseen nyt, kaikkien odotuksien ja todennäköisyyksien vastaisesti. En ole keksinyt, kuin yhden selkeän asian.

Stressi.

Tai tässä tapauksessa ennemminkin sen puute. En ole ollut mieleltäni näin stressittömässä tilanteessa vuosiin; työelämä on ollut hektistä koko työurani, ja erityisesti viime vuodet. Lisäksi ennen edellisiä raskauksia on ollut niin kova toive siitä lapsesta, että ensimmäistä ehdittiin toivoa (ja vähän stressata) pitkästi toista vuotta ja esikoisen syntymän jälkeen toive toisesta lapsesta (mielellään pienellä ikäerolla) alkoi kytemään lähes heti.

Alkuvuosi oli raju irtisanomisineen, ja niin ahdistavaa ja stressaavaa tilannetta en muista kokeneeni koskaan. Kesä meni sumussa, ja syksyllä tilanne helpottui selkeästi, kun pääsin aloittamaan uudessa työssä. Pelkästään se merkityksellisyyden tunne siitä, että on työpaikka, minne aamulla mennä ja minua tarvitaan, oli käänteentekevä. Uusi työ on täysin erilaista, kuin aiemmat ja koen työn henkisesti kevyemmäksi, vaikka se on omalla tavallaan hyvinkin vaativaa. Tämän myötä olotilani oli kevyt kaikin puolin syksyllä. Uskon, että siinä oli se taika.

En kirjoituksellani todellakaan halua lapsettomuudesta kärsiviä mitenkään saada tuntemaan, että jotenkin taikatemppumaisesti pitäisi lakata stressaamasta, koska sitähän toitotetaan vastaanotoillakin jatkuvasti, ja lähipiiristäkin usein tällaisia kommentteja kuulee. Tiedän itse, kuinka vaikeaa se on, ja kuinka mielellään siitä paineesta ja ahdistuksesta lapsettomuuteen liittyen luopuisi. Puhumattakaan kaikesta muusta ulkopuolelta tulleesta kuormituksesta, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Itse olen elänyt vaikeita vuosia näiden asioiden parissa, ja juuri sen vuoksi halusin tämän kirjoittaa rakkaat vertaiset, koska näköjään myös ihmeitä tapahtuu ja toivo kannattaa aina pitää sydämessä.

Ihanaa talvenalkua!

Juliaana

Heipä hei! Olen yksi Moona-blogin uusista vahvistuksista. Olen 35v. terveydenhoitaja YAMK, työskentelen palveluvastaavana yksityisen puolen lääkärikeskuksessa. Kuulostaa kovin viralliselta, mutta enimmäkseen olen 35v, PCOS-diagnoosin saanut ylipainoinen äiti-ihminen. Asun maalla perheeni kanssa, johon kuuluu aviomieheni lisäksi kaksi tytärtämme 3,5v ja 7kk sekä kaksi koiraa. Tämä perhetilanne ei tosiaan ole mikään itsestäänselvyys, vaan monien vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen tilanne.

Sain PCOS-diagnoosin vuonna 2014, kun olin 27v ja juuri eronnut pitkästä parisuhteesta. Suhde oli kaatunut mm. siihen, että itse halusin lapsia, mutta kumppani ei pitänyt sitä vielä ajankohtaisena asiana. Olen siis halunnut lapsia ja perheen jo nuoresta saakka. Olin ollut gynekologille mennessäni yli vuoden ilman hormonaalisia ehkäisyä sen aiheuttamien oireiden vuoksi, mutta kuukautisia ei kuulunut vieläkään. Olin asettanut vuoden kuukautisten odottelun takarajaksi, jonka jälkeen lähtisin gynelle tutkimuksiin. Diagnoosi oli pysäyttävä, vaikka siinä hetkessä en todellakaan ymmärtänyt, mitä kaikkea se pitäisi sisällään. Olin tuolloin vielä normaalipainoinen, mutta gynen ohje oli tiputtaa pari kiloa painoa ja toivoa, että löytyisi kumppani, jonka kanssa perheen perustamista voisi yrittää ”mahdollisimman pian”. Sehän oli vasta eronneelle sinkulle mieltä ylentävä ja helposti toteutettavissa oleva ohje... 

Nykyisen puolisoni ja lasteni isän tapasin vuodenvaihteessa 2016-2017, ja hänen kanssaan seurustelu muuttui hyvin pian vakavaksi. Yhteisestä tulevaisuudesta ja perheestä keskusteltiin jo seuraavana kesänä. Kerroin hänelle jo seurustelun alussa diagnoosistani ja mahdollisesta vaikutuksesta lasten saantiin, mutta hän tuki minua tuskassani täysin ja halusi sitoutua minuun, tuli biologisia lapsia tai ei. Tässä vaiheessa painoni oli alkanut jo hiljalleen nousta syystä, jota en ymmärtänyt ollenkaan. Se aiheutti suurta tuskaa, koska tiesin, kuinka paljon se mahdolliseen raskautumiseen vaikuttaisi. Kesällä 2017 kihlauduimme ja samaan aikaan poistin kierukan, jonka olin vuotta aiemmin laittanut. Ajattelimme, että lapsi saa tulla, jos on tullakseen, ja edellisten hormonilopetusten perusteella tiesin, että kierron palautuminen voi viedä kauankin. 

Nyt kuitenkin lisätuskaa aiheutti kilojen kertyminen, syksyllä painoni nousi joka viikko, vaikka elin pelkällä salaatilla ja kaurapuurolla. Kävin läpi kattavasti erilaisia tutkimuksia ja endokrinologinkin vastaanoton, mutta syytä painon nousulle ei löytynyt. Tammikuussa 2018 Hakeuduin tuttavani suosituksesta Briteissä opiskelleen ravitsemusterapeutin vastaanotolle, joka sattumoisin oli aiemmalta ammatiltaan kätilö ja työskennellyt yli 10v brittiläisellä lapsettomuusklinikalla. Hän suunnitteli minulle ruokavalion ja nipun lisäravinteita, jotka tukivat hormonaalista toimintaa ja auttoivat painonpudotuksen alkuun. Kevään aikana paino putosi 10kg, jonka se oli syksyllä noussut ja yllättäen teinkin kesäkuussa positiivisen raskaustestin. Esikoisemme saimme syliin tammikuussa 2019. 

Toisen lapsemme alkuun saattaminen oli vielä huomattavasti ensimmäistä haastavampaa, mutta kerron siitä seuraavassa tekstissäni lisää. Minun kokemukseni mukaan PCOS on jatkuva, joka päivä elämään vaikuttava asia, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Diagnoosi on useimpien terveydenhuollon ammattilaistenkin huonosti tuntema, eikä sitä osata perusterveydenhuollossa juurikaan hoitaa. Sen on häiriö, jonka monialaisuus ja vaikuttavuus naisen elimistössä ei saa riittävästi ymmärrystä ammattilaisilta, saati sitten, että tavalliset ihmiset sitä ymmärtäisivät. Ohjeet laihduttamisesta ja sen tarpeesta, ovat varmasti pääasiassa hyvää tarkoittavia, mutta turhia tässä tilanteessa oleville ja aiheuttavat lähinnä mielipahaa. Mitä, jos on jo kokeillut kaikki keinot ja silti vain paino nousee? 

Minulla se on jatkuvaa, päivittäistä asiasta murehtimista, oman kuvan inhoamista, ahdistusta ja pahaa oloa. Olen kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että häiriöstä huolimatta syli ei jäänyt tyhjäksi vaan saimme niin rakkaat lapsemme perheeseemme. Haluan kuitenkin jakaa kokemukseni aiheesta kaikkine ahdistuksineen ja onnistumisineen, koska ne kuuluvat tähän oireyhtymään ja PCOS on niin paljon muutakin, kuin pelkkä hedelmällisyyteen liittyvä oireyhtymä.

Juliaana

Sinä olet minun ihmeeni.

Olen odottanut sinua jo ennen kuin tiesin sinun olevan totta.

Olen uskaltanut unelmoida sydämesi sykkeestä vielä tietämättä matkani pituutta.

Olen halunnut pitää sinut turvassa jo ennen kuin tiesin sinun olevan sydämeni alla.

Vaikka elämä veisi minut karikolle ja näyttäisi pimeitä puoliaan, sinä pysyt minun ihmeenäni.

Sinä olet osoitukseni siitä, että voin itse määritellä elämääni.

Olet sydämeni alla sykkivä pieni pala rohkeutta.

Muistutat minua aina siitä, että sairauden keskellä on elämää. Valoa. Toivoa.

Sinä olet minun ihmeeni ja minä rakastan sinua nyt ja aina.

Sinä endotar, joka vielä taistelet oman ihmeesi eteen, voimia ja rakkautta. Tämä sairaus voi viedä meiltä niin paljon ja valitettavan harvoin se tuntuu antavan mitään takaisin. Tämä sairaus valaa meihin epätoivoa ja vapisuttaa maata jalkojemme alla siten, ettemme uskalla luottaa tulevaan. Koko raskauteni ajan tämä sairaus on kuiskinut korvaani pelkoja ja uhkakuvia siitä, miten se tulee vielä voittamaan. En halua antaa sen voittaa, haluan taistella. Haluan luottaa tulevaan ja työntää sairauteni niin kauas, että sen täytyy huutaa yltääkseen minuun. Huutaa kunnes sen ääni käheytyy ja lopulta katoaa. Haluan antaa sinulle voimaa tehdä samoin.

Mitä tahansa voi käydä. Mitä lähemmäs saavun maalia, sitä kauempana se tuntuu olevan. Haluan sulkea silmäni ja juosta niin kovaa kuin pääsen viimeiset metrini ennen kalkkiviivoja. Toivoa juostessani ettei sairauteni ehdi kampata minua viimeisten askeleideni aikana. Olen saanut kulkea raskauteni 8 kuukautta siltä rauhassa, tuntien kuitenkin, miten se kokoajan tarkkailee minua, on minussa. Yhtä tiiviisti kuin se toivo, mitä yritän parhaani mukaan suojella, minkä sydämen sykkimisen haluan kuulla kuukauden päästä kehoni ulkopuolella.

Sinä endotar, joka vielä taistelet oman ihmeesi eteen. Voimia ja rakkautta. Tämä sairaus voi viedä meiltä niin paljon. Toivotaan, että me olemme niitä, jotka voimme osoittaa, mitä voimme siitä huolimatta saavuttaa.

Aiempaa Enemmän

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Aloitin e-pillerien käytön 15-vuotiaana, kun kuukautiskiertoni ei käynnistynyt luonnostaan. Niiden avulla kierto saatiin toimimaan ja söin pillereitä aina vuoteen 2005 asti. Silloin tapasin nykyisen mieheni ja aloimme pian toivoa vauvaa. Lapsitoiveen myötä sain kuukautiskierron tueksi terveyskeskuslääkäriltä Terolut-kuurin. Puolitoista vuotta myöhemmin hakeuduin gynekologin vastaanotolle. Diagnoosiksi tuli vaikea PCOS. 

Tuohon aikaan minulla oli paljon ylipainoa, mikä vaikutti hedelmällisyyteeni. Kun omat laihdutusyritykseni eivät tuottaneet tulosta, minulle tehtiin aluksi mahalaukun pantaleikkaus ja lopulta mahalaukun ohitusleikkaus, jotta paino saatiin pysyvästi alemmaksi. Leikkauksiin meneminen ei ollut pieni päätös ja mietin sitä pitkään. Ohitusleikkausta edelsi monen viikon erittäin niukkaenerginen dieetti. Ohitusleikkauksen jälkeen aloitettiin koeputkihedelmöityksen eli IVF-hoidon suunnittelu. 

Ensimmäinen lapsemme pääsi kuitenkin yllättämään: olin jo ostanut IVF-hoitoon tarvittavat lääkkeet, kun kuukautiseni yhtäkkiä jäivät pois. Sitten tuli nuhainen ja väsynyt olo ja pahoinvointia. Lopulta tein raskaustestin ja tikkuun pärähti saman tien kaksi todella tummaa viivaa. Käteni tärisivät ja aloin itkeä hysteerisenä: olenko todella raskaana? Tein saman päivän aikana varmuuden vuoksi vielä kaksi testiä lisää. Soitin ilouutiset myös gynekologin klinikalle. Muistan aina, miten puhelimeen vastanneen hoitajankin ääni värisi. Varhaisultrassa näkyi vahvasykkeinen alkio. Itkimme mieheni kanssa molemmat ja taisipa lääkärikin tirauttaa muutaman kyyneleen – olihan hän valanut meihin uskoa ja toivoa jo kahdeksan vuotta! 

Ensimmäinen lapsemme syntyi marraskuussa 2013. Toisen lapsemme saimme helmikuussa 2016; raskaaksi tulin letrotsolilääkkeen ja Pregnyl-pistosten avulla. Kuopuksemme sai alkunsa ilman lapsettomuushoitoja ja syntyi lokakuussa 2018. PCOS on vaikuttanut kuitenkin muuhunkin kuin raskaaksi tulemiseen. PCOS-naisilla voi olla maidon ylituotantoa, tai sitten imetys ei onnistu ollenkaan. Minulla ei ilmeisesti ole tarpeeksi rintarauhaskudosta, minkä vuoksi kaikki lapseni ovat kasvaneet osittaisimetyksellä. Onneksi kolminkertaisen imetyspettymyksen käsittelyssä on ollut tukena ihana imetystukiäiti Tiina. 

Nyt olen 34-vuotias kolmen lapsen äiti. PCOS ei tällä hetkellä juuri vaivaa: metformiinilääkitys tukee painonhallintaa ja lasten saamisen jälkeen kuukautiskierto on muuttunut säännölliseksi. Lenkkeilen päivittäin, syön puhdasta ruokaa ja elän muutenkin terveellisesti. Esikoisemme täyttää tänä syksynä jo kuusi vuotta.

Matka on ollut pitkä, mutta onnistuimme – PCOS:sta huolimatta.

Tarina: Sari Autio 
Teksti ja grafiikka: Riikka Koskela 

Lue lisää PCOS:sta täältä

Normaalia. Normaalia valkovuotoa. Normaalia kipua johtuen kohdun venymisestä. Normaalia virtsaamisen ongelmaa. Normaalia synnytyspelkoa. Normaaleja harjoitussupistuksia. Kuudennella raskauskuukaudellani voin kertoa vihaavani tätä Saatanan sanakirjasta revittyä sanaa, normaali. Ennen raskautumistani olin kategorisesti 1 kymmenestä naisesta, omasin kroonisen sairauden, endometrioosin. Olin nainen, jolla oli 30-40 prosentin mahdollisuus raskautua keinotekoisesti ammattilaisten auttamana. Olin nainen, joka tutustui muihin itsensä kaltaisiin, sai vahvistusta sille, että on ok etten ole normaali, olenhan kuitenkin edelleen minä. Yhtäkkiä, tämä nainen tipahtaa neuvolajärjestelmään, missä kaikki hänen epänormaaliutensa kuin taianomaisesti pyyhkiytyy pois ja hänestä tulee normaali raskaana oleva nainen. 

Tuntuu kuin krooninen diagnoosini olisi kumitettu pois terveystiedoistani. Jostain syystä päivystyksessä käydessäni minulle ehdotetaan, jos olisinkin perusterve. Joudun joka kerta korjaamaan matkakumppaninani, myös raskauden aikana, olevan endometrioosi. Kertoessani oireistani, niin neuvolassa kuin päivystyksessä, tiedustelen endometrioosin mahdollista roolia niiden syntyyn. Liian usein olen lyöty sanattomaksi joutuessani kuuntelemaan, miten lääketieteen ammattilaiset kertovat minulle sormeaan heristellen, miten raskaus parantaa endometrioosin tai miten endometrioosi ilmenee joillakin naisilla repivänä tunteena alkuraskaudessa, ei muutoin. Fysioterapeutti on ollut ainut minua hoitava henkilö tähän mennessä, joka on kysynyt, miten endometrioosini kohteli minua ennen raskautta. 

”Onko se kokemuksesi mukaan epänormaalia?” Soittaessani neuvolaan ja kertoessani alavatsakivuista ennen viikkoa 16, sain vastaukseksi kehotuksen tarkkailla kipua ja olla uudelleen yhteydessä, jos se äityy mielestäni epänormaaliksi. Lähes itkin vastaukseksi. Minun epänormaalin voimakas kipuni tarkoittaa sitä, kun en enää itse kykene ajamaan itseäni päivystykseen. Onko tämä muille normaali epänormaalius vai epänormaali normaali? Yritin sopertaa sanoiksi jotain siitä, miten endometrioosi on vaikuttanut kipukynnykseeni ja miten en pysty arvioimaan, minkä tasoinen kipu kehossani voisi viitata siihen, ettei vauvalla ole kaikki hyvin. ”Niin, jää siis seurailemaan tilannetta.”

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä toin esiin endometrioosini ja lapsen siittämisen toteutuneen koeputken tukemana. Kokemukseni mukaan terveydenhoitaja varmasti uskoi käyttäytyvänsä ammattimaisesti ja minua kunnioittavasti harjatessaan tämän aiheen sen pakollisen käsittelyn jälkeen maton alle. Sain myöhemmin puhelun, missä hän tiedusteli toimenpiteiden päivämääriä; ”Anteeksi, että joudun palaamaan tähän aiheeseen..” Ei se mitään, sillä tämä on minulle sitä kuuluisaa normaalia. Tämä on se alue, missä minä olen kotonani ja minkä minä tunnen. Se, että terveydenhuollon ammattilainen ilmaisee sen olevan teema, mistä ei olisi tarpeellista tai hyvä puhua, ei ole hänen päätäntävaltansa alla. Olisin ollut kiitollinen edes yhdestä kysymyksestä liittyen fyysiseen tai henkiseen hyvinvointiini hoitojen jälkeen. Ammattilaisen rohkeuteen puhua kokemuksestani sen oikealla nimellä ja termillä, puhua minusta sellaisena kuin olen. 

Olen pitänyt huolen siitä, että jokaisella neuvolakäynnillä nostan kroonisen sairauteni sanallisesti esiin. Viime käynnillämme kerroin peloistani liittyen synnytykseen ja siihen, miten endometrioosini leviämistä ei ole koskaan tutkittu ultraamisen ja sen kautta löytyneiden endoomien lisäksi. Kerroin pelkonani olevan, että mahdolliset endometrioosikiinnikkeet aiheuttavat komplikaatioita, joita ei ole ennalta voinut odottaa, koska niistä ei ole tiedetty. Koin erävoiton terveydenhoitajan kertoessa aikaistavansa synnytystapa-arvioita edeltävää lääkärikäyntiäni siten, että voin lääkärin kanssa keskustella sairaudestani ja sen aiheuttamista peloista, jolloin ne voidaan ottaa osaksi synnytysprosessia. Hän kehotti myös kirjaamaan pelkoni ja toiveeni tarkasti ylös synnytystoiveisiini elektroniseen neuvolakorttiini. Ja ensimmäistä kertaa neuvola-asiakkuutemme aikana hän sanoi sen: ”Tämä on varmasti täysin normaali ja oikeutettu pelko endometrioosia sairastavalle ja sun taustan omaavalle naiselle.” Ensimmäistä kertaa koin hänen näkevän minut aidosti, kaikkine vikoineni ja kokemuksineni, normaalin epänormaalina.

Aiempaa enemmän

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Joudun paljastamaan alapääni täysin tuntemattomille ihmisille. Emättimeeni tungetaan itselleni tuntematon esine. Sattuu. Itken. Hoen hiljaa mielessäni ”lopeta, ole kiltti ja lopeta”. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään ääneen. Pian kaikki on ohi. Tapahtumasta muistuttaa enää kaksi päivää kestävä verenvuoto ja satunnainen vihlaisu alavatsassa.

Kuvaamani tilanne ei ole seksuaalista väkivaltaa. Se on monelle naiselle täysin arkipäiväinen toimenpide. Alateitse tehtävä sisätutkimus, omalla kohdallani endometrioosin seurauksena tehty punktio. On olemassa naisia, jotka eivät pelkää kyseisiä tutkimuksia, eivät koe mitään oireita, fyysisiä tai henkisiä, toimenpiteiden takia. Sitten olemme me, jotka joka kerta antaudumme tahtomattamme platoniselle väkivallalle, koska tiedämme toimenpiteen olevan meidän parhaaksemme. Meidän parhaaksemme. Tarkoittaako tämä siis, sitä, että sulkiessani toimenpidehuoneen oven, mielestäni tulisi kadota kaikki se kipu ja paha olo, mitä toimenpiteen aikana koin? Sitä, että kokemani ei vaikuttaisi minuun mitenkään paitsi sillä samaisella hetkellä, kun lääkäri ronkkii pyhää Birgittaani ja toteaa kivuliaat äännähdykseni mielenkiintoiseksi, kokeilee onneaan, josko rääkäisen uudelleen törkkäämällä samaan kohtaan uudelleen? Tätä se ei tarkoita. Sen sijaan, kannan tietoisesti tai tiedostamatta kokemaani mukanani, kunnes olen valmis päästämään siitä irti.

Mitä endometrioosin takia kivuliaasta, oman etuni mukaisesta alateitse toteutetusta, toimenpiteestä voi seurata? Omalla kohdallani punktio sekä lapsettomuushoitojen aikainen jatkuva alapään kivulias tutkiminen saivat aikaan sen, etten kyennyt, enkä tälläkään hetkellä kykene, ajattelemaan kenenkään laittavan vaginaani mitään tarkoituksenaan aiheuttaa minulle nautintoa. Olin jonkin aikaa yksin ajatusteni, pelkojeni ja epäselvien uskomusteni kanssa, kunnes mieheni rohkaisemana otin aiheen puheeksi toisella neuvolakäynnillämme. Selitin tilanteeni ja sain ajan seksuaalineuvojalle.

”Mistä sä ajattelet, että tämä kaikki johtuu?” Tuijotan seksuaalineuvojaa ja mietin, mistä aloittaa. Aloitan kertomalla saaneeni vain 1,5 vuotta sitten endometrioosidiagnoosin, jolloin ymmärsin, että seksi olisikin itse asiassa aina ollut kivuliasta eikä nautinnollista, miksi olin sitä sinnikkäästi koittanut mielessäni vääntää. Samalla saimme käsiteltäväksemme tikittävän pommin; emme ehkä koskaan saa lasta. Seksin harrastaminen tämä tieto mielessä on erittäin vaikeaa ilman suorituskeskeistä vivahdetta. Setviessämme mieheni kanssa tätä kokonaisuutta hyppäsimme mukaan lapsettomuushoitoihin. Hormonien ja lääkärien jatkuvien tutkimusten sekoittaessa kehoani kuin humalainen teini-ikäinen iltansa viidettä Mojitoa, en halunnut edes ajatella mieheni lähestyvän minua seksuaalisella agendalla. Nyt, kaiken tämän jälkeen, olen raskaana. Kehoni muuttuu jälleen, se on minulle taas tuntematon. Huomaan jännittäväni seksiä lähes yhtä paljon kuin ensimmäisillä kerroilla. Mitä, jos se sattuu, mitä jos en osaakaan nauttia siitä, mitä jos se tuntuu yhtä epämiellyttävältä, kuin sisätutkimukset? Seksuaalineuvojani oli hetken hiljaa todeten vain ”Wau.”

Alkujärkytyksensä jälkeen seksuaalineuvoja antoi minulle kokemukseni mukaan erittäin hyvää tukea ja kallisarvoisia neuvoja. Hän suositteli ensin tutustumaan uudelleen itseeni. Taantumaan teini-ikäisen tasolle pikkuhiljaa etsien, mikä on se, mikä kiihottaa juuri minua. Tämän jälkeen voisin antautua askel askeleelta mieheni hellittäväksi tehden hänelle selväksi ne rajat, mitkä itse koen tarpeelliseksi asettaa. Ollessani valmis, voisin alkaa tutustua mieheni kehoon uudelleen oivaltaen peniksen olevan mielihyvään, ei kivuliaaseen tutkimukseen tarkoitettu elin. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että minulla oli täysi oikeus sulkea vaginaalinen yhdyntä kokonaan pois listalta ennen lapsemme syntymää. Tämä voisi olla liian suuri askel kaikkien muidenkin suurten muutosten keskellä. Sen sijaan voisimme mieheni kanssa keskittyä siihen, miten voisimme löytää uudelleen toisiamme, miten voisimme olla jälleen yhdessä siten, että molemmat kokisimme seksuaalista mielihyvää. Miten voisin olla mieheni lähellä siten, että kokisin oloni jälleen turvalliseksi kaikkien niiden kertojen jälkeen, kun kehoani satutettiin. Miten saisin otettua ensimmäisen askeleen kohti minua, joka olin ennen kaiken tämän alkamista. Sanoimme sen seksuaalineuvojani kanssa yhteen ääneen. ”Rohkeudella.”

Aiempaa enemmän

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

”Siinä se nyt on, tuo pieni piste.” Hymyilen, vaikken näe ruudulla mitään muuta kuin mustavalkoista epätasaisuutta. ”Nyt ei muuta kuin toivotaan parasta.” Poistun alkion istutuksesta, eli hedelmöitetyn munasolun istuttamisesta kohtuuni, sekavin tuntein. Kaikki tämä vaiva, kipu ja henkinen tuska päättyi tähän käyntiin. Nyt en voi tehdä muuta kuin odottaa ja hoitajan ohjeistuksen mukaan olla ajattelematta asiaa. Kyseinen ohjeistus kaikessa typeryydessään ja mahdottomuudessaan sai minut nauramaan hoitajalle päin naamaa. Olen antanut kehoni ja mieleni tälle noin vuoden pituiselle projektille nujerrettavaksi, ja nyt kahden viikon ajan ohjeistukseni on olla ajattelematta sitä. Yeah right!

Ensimmäinen viikko sujui hyvin. Minulla ei ollut mitään oireita. Olin tarkoituksella täyttänyt kalenterini töillä, opiskelulla ja ystävillä. En halunnut antaa itselleni hetkeäkään aikaa ajatella. Joka ilta nukutin itseni äänikirjalla, koska muutoin ajatukset karkasivat mahdolliseen lopputulokseen. Toisen viikon alkaessa en kestänyt enää. Tein raskaustestin, vaikka jokainen rationaalinen solu minussa huusi, etten saisi tehdä näin, koska tulos on kaikkea muuta kuin varma. Tuijotin sinistä väriainetta, joka juoksi tikkua ylemmäs. Yksi viiva. Tunsin, miten pettymyksen syvä koura nappasi keuhkoistani kiinni ja rutisti estäen hengittämisen. Tässä nyt oli kaiken tämän työn ja vaivan lopputulos. Itkin ikuisen yhden viivan kiroustani ja jatkoin päivääni.

Tästä alkoi defenssikierteeni, missä hoin itselleni tämän olevan positiivista tulosta parempi vaihtoehto. Minun vain ei ole koskaan tarkoitus saada lapsia. Keskitän elämäni opiskelulle, saavutan kaiken mahdollisen ja mahdottoman urallani. Saanpahan elää juuri sellaista elämää kuin itse haluan, ei tarvitse tuhlata aikaa lapsen tarpeille ja toiveille. Saan olla itsekäs ja miettiä lopun elämääni vain itseäni. Hokiessani tätä pari päivää taisin lähes unohtaa lopullisen tuloksen odottamisen, toteutin hoitajan ohjeen ja en ajatellut asiaa.

Muistutin miestäni tiistai-iltana, että huomenna minulla olisi raskausverikoe ja kehotin heti samaan lauseeseen olla odottamatta suuria. Tuntui pahalta nähdä miehen toiveikas katse ja innostus asiasta puhuttaessa. Olinhan itse jo täysin varma, että tulos tulee olemaan negatiivinen. Aamulla mennessäni vessaan ja avatessani peilikaapin käyttämätön raskaustesti tuijotti minua. No perkele, ajattelin, otin sen paketista ja annoin palaa. Kiroukseni purkautui yhdellä kultaisella suihkulla. Kaksi viivaa. Juoksin yläkertaan herättämään mieheni ja kerroin, mitä oli juuri tapahtunut. ”Eikös sitä tähän pyritty”, hän tokaisi hymyillen ja halasi minua. Ikuinen pessimisti sisälläni kehotti kuitenkin vielä rauhoittumaan. Ehkä tämä oli vain käyttämäni keltarauhashormonin lumevaikutus.

Menin verikokeen kautta töihin. En kyennyt keskittymään. Tuijotin jatkuvasti puhelintani toivoen hoitajan laittavan minulle Kaiku-chatin kautta verikokeeni tulokset. Vihdoin ennen lounasta huomasin saaneeni viestin. Lukittauduin kesken työkaverini lauseen vessaan lukeakseni sen rauhassa ja peittääkseni reaktioni vessan oven taakse. ”Onneksi olkoon, olet raskaana.” Tuijotin tekstiä ja keskityin hengittämiseen. Hetkellinen paniikki valtasi mieleni. Pystynkö tähän, osaanko olla äiti, onko meistä vanhemmiksi? Katsahdin peiliin, näin hymyilevän, onnellisen naisen. Ymmärsin, että ilmeeni ei olisi ollut tämä, jos tulos olisi ollut jotain muuta. Olen raskaana. Minusta tulee äiti. Soitin miehelleni ja jaoin hymyni hänelle.

Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Noin 10-15 % raskauksista päättyy keskenmenoon. Ja koska raskauteni alkoi IVF-hoidoilla ja koska minulla on krooninen sairaus, eli endometrioosi, en uskalla omia raskaana olevan identiteettiä aivan vielä. Olen samaan aikaan suunnattoman onnellinen ja samaan aikaan joka kerta käydessäni vessassa pelkään paperin värjäytyvän punaiseksi. Yritän kuitenkin nauttia raskausoireistani, kaikessa niiden kauheudessa, ja miehestäni esiin tulleesta huolehtijahoivaajasta, niin kauan kuin se minulle vain sallitaan. Jos minulle ei jää tästä mitään muuta käteen, on tämä ainakin iso keskisormen nosto endometrioosilleni. Huuto sille päin naamaa, näetkö, sinä et määrittele lapsilukuani. Todistin sinulle juuri, että on fyysisesti mahdollista raskautua sinusta huolimatta! Hah!

Aiempaa enemmän

Lue lisää bloggaajan aikaisempia tekstejä lapsettomuudesta:

Kiitos

Aiempaa enemmän

Selviän myös huomisesta

Pienin askelin

Tämä on ainakin tällä erää viimeinen kirjoitukseni Moona-blogiin. Lapsen syntymän myötä elämässäni on alkanut uusi vaihe, johon haluan nyt keskittyä täysillä. Ajattelin kirjoittaa viimeisen tekstini synnytyksestä, jotta endometrioosidiagnoosin saamisesta alkanut kertomukseni saa päätöksensä.

Kuten joku ehkä saattaa arvata, vaikea raskaus ei suinkaan päättynyt helppoon synnytykseen. Tai, ehkä synnyttäminen oli lopulta se helpoin vaihe. Kaksi päivää ennen vauvan syntymää jouduin vielä viimeisen kerran ambulanssilla sairaalaan kipukohtauksen vuoksi. Seuraavan päivän magneettikuvaus paljasti endometrioosipesäkkeiden vuotavan kohdun takana ja sivulla, joten synnytys käynnistettiin vielä samana iltana. Jollain tavalla olin helpottunut, kun vihdoin magneettikuvassa näkyi kipuja selittävää, vaikka tilanne ei millään tavalla mukava ollutkaan.

Aamulla supistukset muuttuivat todella kivuliaiksi, ja minut siirrettiin osastolta synnytyssaliin. Kivut olivat alusta alkaen niin kovia ettemme ehtineet edes kokeilla lievempiä kivunlievityskeinoja, vaan sain nopeasti epiduraalin helpottamaan tuskaista oloani. Lapsi syntyi illalla, juuri viime hetkellä ennen kuin lääkäri olisi tehnyt päätöksen vaihtaa sektioon.

Vastoinkäymiseni eivät kuitenkaan loppuneet vauvan syntymään. Ehdimme puolisoni kanssa nauttia tunnin verran ajasta ihanan vastasyntyneemme kanssa, kunnes jouduin leikkaussaliin istukan irrotukseen. Lääkkeellinen irrotus ei onnistunut vaan tiukassa ollut istukka piti irrottaa käsin. Menetin synnytyksessä ja istukan irrotuksessa runsaasti verta, sekä kärsin muista komplikaatioista. Yön aikana leikkurin heräämössä lääkäri kävi useasti ultraamassa, että endopesäkkeiden vuoto vatsakalvolla rauhoittui. Näin kävi, eikä minua tarvinnut operoida. Pääsin takaisin lapseni luo vajaa vuorokausi synnytyksen jälkeen.

Koska sairastan vaikea-asteista endometrioosia, ja sairaus on oireillut niin paljon raskaudenkin aikana, pyysin lääkäriltä heti reseptin keltarauhashormoneihin, jotka aloitin pian synnytyksen jälkeen. Vielä on aikaista sanoa, miten endometrioosini tulee näyttäytymään jatkossa. Ainakin sen aiheuttama rakkokipu on hävinnyt hormonin aloittamisen jälkeen. Toivon saavani elää kivutonta elämää mahdollisimman pitkään.

Kannustan lämpimästi jokaista raskaana olevaa endometrioosia sairastavaa keskustelemaan hyvissä ajoin lääkärin kanssa endometrioosin mahdollisesta vaikutuksesta raskauteen ja synnytykseen, sekä pitämään puolensa omien toiveidensa ja mielipiteidensä suhteen. Jos lääkäri vielä väittää raskauden parantavan endometrioosin, voit suositella vaikka lukemaan kirjoituksiani raskausajalta.

Katinka

Lisää Katinkan kirjoituksia:

1. teksti: Luulin kuukautiskipujani normaaleiksi

2. teksti: Odottavan aika on ikuisuus

3. teksti: Leikkaus takana - elämä edessä

4. teksti: Vuosi diagnoosin jälkeen

5. teksti: Endo matkakumppanina

6. teksti: Kellä kulta, sillä onni

7. teksti: Endometrioosini oireilee myös raskausaikana

8. teksti: Raskas raskaus

9. teksti: Psyykkinen tuki osana kroonisen sairauden hoitoa

Lapsettomuus oli minulle kuin jyrkänne: joka kuukausi seisoin jyrkänteen reunalla ja toivoin parasta, mutta endometrioosi tuli ja läimäisi alas kerta kerran jälkeen. Hetken makasin pohjalla, kaikkialle sattui, eikä itkusta tullut loppua. Pohjalta kivuttiin ylös ja kuukauden päästä tipahdettiin uudestaan alas. Samalla jyrkänteellä seisoin kuusi vuotta, kuukaudesta toiseen. 

Pääsin siltä jyrkänteeltä pois. Vanha elämäni päättyi ja alkoi uusi, täysin erilainen elämä. Endometrioosini on rauhoittunut, ainakin hetkellisesti. Lapsi on rakas, pieni ja ihmeellinen. Huomaan silti vieläkin käsitteleväni lapsettomuutta ja pohtivani, mitä sitten tapahtuu kun endometrioosin aiheuttamat kivut palaavat. Nyt on kuitenkin aika nauttia suvantovaiheesta, kolmen kuukauden ikäisen vauvan pulputuksesta ja hymyistä. Seurata hänen kasvuaan ja iloita edes yhdestä ihmeestä.

Niille, jotka vielä seisovat sillä samalla jyrkänteellä, toivotan onnea. Periksi ei kannata antaa, eikä jäädä yksin. Itselleni vertaistuella niin lapsettomuuden kuin endometrioosinkin suhteen on ollut suuri merkitys. Kirjoittaminen on myös auttanut käsittelemään omia tunteita. Nyt koen kuitenkin, että minun on aika antaa jollekulle muulle tilaa kirjoittaa.

Aurora

Lue Auroran vanhempia tekstejä:

Isoin unelmani

Lapsettomuus vahvisti parisuhdettamme

Lapsettomuuden kipuilut vaihtuivat synnytyspelkoon

Viimeksi kirjoittelin synnytykseen valmistautumisesta ja samana iltana alkoikin tuntua siltä, että synnäri kutsuu. Synnytyksen jälkeen tuntui taas siltä, että olisin voinut tehdä asioita toisin. Minähän ajattelin, että synnytys menee omalla painollaan, eikä sitä voi hallita millään tavalla. Ei olisi varmaankaan ollut pahitteeksi katsoa Youtubesta esimerkiksi muutama hengitykseen liittyvä video. Nykyäänhän synnytysvalmennuksia ei enää automaattisesti järjestetä, vaikka sillä hengittämisellä oli yllättävän iso rooli koko touhussa. TENS-laite olisi ollut kanssa aika kova sana jo kotona. Monihan lievittää sillä endometrioosin aiheuttamia kipuja, niin voi olla että menee hankintaan näin jälkikäteen.  

Synnytys itsessään oli kivulias ja pitkä, mielestäni se olisi voinut mennä monelta osaa paremminkin. En esimerkiksi kokenut tulleeni kuulluksi. Ilmoitimme mieheni kanssa heti toiveita kysyttäessä, että otetaan kaikki mahdolliset kivunlievitykset, ja että endometrioosi on myös huomioitava. Luin myöhemmin potilaskertomusta, eikä siinä ollut sanaakaan endometrioosista. Potilaan toiveisiin oli kirjattu pelkkä kivunlievitys. Kivunlievityskin takkusi, koska anestesialääkäri oli pitkään leikkaussalissa. Lopulta olin niin kipeä, etten hallinnut kehoani ollenkaan. Kouristelin ja karjuin ihan holtittomasti. Parin tunnin kuluttua anestesialääkäri pääsi paikalle, ja sain onneksi epiduraalin sekä spinaalin samalla rykäisyllä.

Synnytys oli itsessään siinä määrin karmea kokemus, että purskahtelin itkuun niin sairaalassa kuin neuvolassakin aina aiheesta puhuttaessa. Häpesin sitä, etten hallinnut omaa kehoani ja että olin niin kipeä. Toki synnytyksen jälkeinen kehoa pyörittävä hormonimylly saattoi vaikuttaa tuntoihin, mutta sain kuitenkin ajan synnytyspelkopoliklinikalle. En osaa sanoa johtuivatko kovat kivut endometrioosista vai jostain muusta, esimerkiksi rakenteellisesta syystä. Ainahan synnytys sattuu, mutta kätilönkin mukaan oli epäinhimillistä pitää ketään niin kovissa kivuissa kuin minä olin.

En tiedä, tuleeko minulle toista kertaa synnytyssalissa endometrioosista johtuen, mutta ensimmäisen kokemuksen perusteella ei ole hirveästi hinkua sinne uudestaan muutenkaan. Minulla on aiheesta hyvin ristiriitaiset tuntemukset, koska endometrioosin takia uutta lasta kannattaisi yrittää mahdollisimman pian. Vieläkin tuntuu kurjalta nurista kivuista, koska hengenvaaraa ei ollut ja mies oli upeasti tukena koko pitkän rutistuksen.

Ehkäpä vielä joskus uskallan antaa mahdollisuuden toisellekin kerralle, kunhan saan ensimmäiset traumat käsiteltyä.

Aurora

Lue Auroran lapsettomuus-aiheisia tekstejä:

Miten suhtautua uteluihin lapsista?

Raskaus parantaa endon ja muita legendoja

Lapsettomuus vahvisti parisuhdettamme

Olen elänyt viimeiset kuukaudet omassa (onnellisessa) raskauskuplassani, ja alkanut vasta viime viikkoina ymmärtää, miten paljon kehoni (ja mieleni) on joutunut kokemaan viimeisen vuoden aikana. Vuosi sitten odottelin leikkaukseen pääsyä kipeämpänä kuin koskaan. Leikkauksesta toipuminen vei oman aikansa, ja pian sen jälkeen raskauduin. Jo itse raskaus on naisen keholle iso muutos, saati silloin kun taustalla on pitkä jakso kipuilua, erilaisia päivittäistä elämää haittaavia oireita ja iso leikkaus.

Saman naisen eri raskaudet voivat olla keskenään erilaisia. Toisille raskausaika voi olla helppoa ja ihanaa, toisten raskaus kulkee vaikeimman kautta. Olen miettinyt, olisiko oma odotusaikani ollut erilainen ilman endometrioosia taustalla. Toisaalta raskaus olisi voinut olla haastava joka tapauksessa. Raskauttani on kuitenkin nyt kahden kuukauden sisään varjostanut kolme kovaa kipukohtausta, jotka on tulkittu endometrioosin ja/tai kiinnikkeiden aiheuttamiksi. Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen siis joutunut vielä kahdesti ambulanssikyydillä päivystykseen. Toivon, että kipukohtauksia ei tulisi enää enempää, sillä niistä toipuminen ei ole käynyt hetkessä. Lääkärin mukaan minun taustallani riskinä on nyt se, että endo-/kiinnikekipukohtaus aiheuttaa kohdallani leikkaustarpeen, ja tämä saattaisi tarkoittaa lapsen ennenaikaista syntymää.

Tällä hetkellä olen sairauslomalla. Kesäloman jälkeen yritin palata töihin, mutta jo yksi työpäivä aiheutti kaksi päivää jatkuneet kipeät supistukset, joten oman ja lapsen hyvinvoinnin vuoksi ei auttanut muu kuin hakea sairauslomaa. Vaikka välillä minua on ärsyttänyt suunnattomasti, ettei kehoni toimi niin kuin haluaisin, olen yrittänyt olla armollinen itselleni: juuri sen kaiken takia, minkä kehoni on lyhyessä ajassa joutunut käymään läpi. Sisälläni kasvaa elämän ihme, ja sen vaaliminen on tällä hetkellä tärkeintä.

Katinka

Lisää Katinkan kirjoituksia:

1. teksti: Luulin kuukautiskipujani normaaleiksi

2. teksti: Odottavan aika on ikuisuus

3. teksti: Leikkaus takana - elämä edessä

4. teksti: Vuosi diagnoosin jälkeen

5. teksti: Endo matkakumppanina

6. teksti: Kellä kulta, sillä onni

7. teksti: Endometrioosini oireilee myös raskausaikana

8. teksti: Raskas raskaus

9. teksti: Psyykkinen tuki osana kroonisen sairauden hoitoa

10. teksti: Ympyrä sulkeutuu

Maaliviiva lähestyy, laskettu aika on nyt heinäkuun alussa. Lievistä endometrioosiin viittaavista kivuista, alhaisista rauta-arvoista ja heittelehtivistä sokeriarvoista huolimatta ollaan selvitty tähän asti. Vauva on keskivertomittojen mukainen ja minulle tullut tiukan dieetin ansiosta vain 6 raskauskiloa. Jotain hyötyä ollut siis siitä raskausdiabeteksestakin ja ”pienistä” pelkotiloista synnyttää jättimäinen sokerivauva. Olin siis itse aikoinaan 4,9 kilon jötkäle, mutta niihin aikoihin raskausdiabeteksen seuranta ja ruokavalio tuskin olivat samaa luokkaa kuin nykyään.  

Synnärikassi odottaa pakattuna eteisessä. Synnytyksen olen taas pyrkinyt työntämään mielestäni kokonaan pois, koska olen ajatellut etten voi sen kulkuun paljoakaan itse vaikuttaa. Perhevalmennuksessa puhuttiin turhan paljon välilihan leikkelyistä, imukupeista ja rautapihdeistä, mutta jotenkin onnistuin sulkemaan korvani niin, etten vieläkään tiedä mihin niitä rautapihtejä käytetään. Hyvä niin. Tosin toisen Moona-bloggaajan, Katinkan, viimeisin teksti herätti ajattelemaan kovaa vauhtia lähestyvää raskauden päätösvaihetta. Olisin toki voinut itsekin pyytää, että endometrioosini ja sen tuomat mahdolliset sivujuonet loppuhuipennuksen suhteen otettaisiin mahdollisimman hyvin huomioon. Minulla ei ole mitään tietoa, millainen osaaminen lähimmällä synnytyssairaalalla on endometrioosiin liittyen. Asumme pääkaupunkiseudulla, joten voisimme toki suoriltaan painella Naistenklinikallekin. Joka tapauksessa näistä pohdinnoista huolimatta vasta H-hetken koittaessa nähdään, missä sairaalassa on sitten tilaa meille.  

Aurora

Lue lisää Auroran raskaus-ajasta:

Niin kauan kaivattu, pelottava raskaus

Raskaus parantaa endon ja muita legendoja

Lapsettomuus vahvisti parisuhdettamme

Viime kerralla neuvolassa ilmoitin terveydenhoitajalle, että haluan synnyttää Naistenklinikalla enkä asuinpaikkakuntani mukaisesti lähimmässä synnytyksiä hoitavassa sairaalassa. Terveydenhoitaja katsoi minua hieman kummeksuen ja tiedusteli, onko siihen jokin erityinen syy. Endometrioosini, totesin. Haluan synnyttää sellaisessa sairaalassa, jossa ymmärretään jotain sairaudestani, mikäli synnytyksen aikana sattuisi tapahtumaan jotain. Hän lupasi merkitä tämän tietoihini. Ylipäätänsä neuvolakäynneilläni on keskusteltu hyvin vähän sairaudestani, ellen itse ole ottanut sitä puheeksi.

Osa terveydenhuollon ammattilaisista ja muistakin ihmisistä luulee virheellisesti, että raskaus parantaa endometrioosin. Kunpa parantaisikin! Endometrioosi kuitenkin oireilee ja käyttäytyy jokaisen sitä sairastavan kohdalla yksilöllisesti, eikä raskausaika ole siitä mitenkään poikkeus. Toisten kohdalla oireet voivat helpottua, loppua jopa kokonaan, toisten kohdalla tilanne voi olla aivan päinvastainen. Omalla kohdallani kävi niin, että raskauden puoliväliin asti sain melkein unohtaa koko sairauden olemassaolon. Olen siitä toki onnellinen.

Teen työtä, johon sisältyy paljon istumista, seisomista ja autolla ajamista päivän aikana, toisinaan myös hyvin epäergonomisia työskentelyasentoja. Jo ennen viime syksyistä tähystysleikkaustani työtehtävieni hoitaminen oli minulle ajoittain erittäin vaikeaa. Kipukohtaus saattoi yllättää kesken asiakaskäynnin tai autolla ajaessa. Minulle ei ole ollut mitenkään tavatonta joutua pysähtymään kesken ajon tienvarteen tai bussipysäkille tai hakeutumaan lähimpään yleiseen vessaan pahimman oireilun ajaksi. Olen joutunut hammasta purren kätkemään kipuni kesken asiakastapaamisen ja pakottamaan itseni seisomaan suorassa, vaikka ainoa mitä olisin halunnut tehdä, olisi taipua kaksinkerroin ja itkeä kivusta.

Viime viikolla löysin itseni naistentautien päivystyksestä kipukohtauksen yllätettyä minut kesken työpäivän, ensimmäistä kertaa raskauden aikana. Pelästyin ja järkytyin aivan valtavasti, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että vauvalla on hätä. Näin jälkikäteen ajatellen olen tajunnut, että kipukohtaus oli minun endometrioosilleni varsin tyypillinen. Päivystyksessä onneksi todettiin, että vauvalla oli kaikki hyvin. Olin siis jopa helpottunut, kun kipukohtauksen syyksi arveltiin endometrioosin ja/tai leikkauksen aiheuttamaa kiinnikekipua. Ilmaan jäi kuitenkin myös mahdollisuus aktiivisesta endometrioosipesäkkeestä rektovaginaalialueella eli emättimen pohjukan ja peräsuolen välisessä tilassa.

En siis ilmeisesti saa olla rauhassa tältä sairaudelta. Kaikki tämä pisti minut ajattelemaan loppuraskautta nyt kun vatsani kasvaa viikko viikolta enemmän. Minkälainen kiinnikeviidakko sisuksissani mahtaa olla, ja miten se mahdollisesti tulee vaikuttamaan raskauden etenemiseen ja synnytykseen? Täysin kivuton en ole enää tuon kipukohtauksen jälkeen ollut, ja raskautta on kuitenkin vielä joitakin kuukausia jäljellä.

En kuitenkaan koe pelkääväni synnytystä. Ajattelen silti, että sairauteni vuoksi on hyvä varautua mahdollisiin yllättäviin tilanteisiin, ja toivonkin pääseväni synnytystapa-arvioon, jotta tilannetta voidaan etukäteen kartoittaa.

Katinka

Lue Katinkan kirjoituksia:

1. teksti: Luulin kuukautiskipujani normaaleiksi

2. teksti: Odottavan aika on ikuisuus

3. teksti: Leikkaus takana - elämä edessä

4. teksti: Vuosi diagnoosin jälkeen

5. teksti: Endo matkakumppanina

6. teksti: Kellä kulta, sillä onni

8. teksti: Raskas raskaus

9. teksti: Psyykkinen tuki osana kroonisen sairauden hoitoa

10. teksti: Ympyrä sulkeutuu

Olen tosiaan vieläkin onnellisesti raskaana, nyt raskausviikolla 30. Kaksi viimeistä neuvolakäyntiä on mennyt hyvin, en ole enää pohtinut riskejä ja osaan nauttia raskaudesta. Aiemmin siis istuin siellä rautakanki perseessä ja huuli väpättäen, mutta en jostain syystä voinut myöntää olevani peloissani riskeistä. Nyt tunnen vauvan liikkeet päivittäin ja tuleva synnytys tuntuu konkreettiselta.

Mieheni ei ihan vielä sisäistä sitä, että tosiaan parin kuukauden kuluttua meitä on kolme (viisi, jos koiratkin lasketaan). Silti hän on osannut olla tukenani: hän valmistaa raskausajan diabetekseen sopivia ruokia, ostelee kaupasta rautapitoisia ruoka-aineita ja auttaa arjen pyörittämisessä. Katselemme yhdessä vauvalle juttuja ja ostimme jo rattaat. Meillä molemmilla on taustalla pitkä lapsettomuus ja se kaihertaa välillä mieltä, mutta ei onneksi suhdettamme. Meillä on toki ollut omat kriisimme, joita ei ehkä aluksi osattu käsitellä, mutta niistä on opittu ja tullaan oppimaan.

Aiemmassa blogitekstissä kerroin kokeneeni keskenmenon joskus pari vuotta sitten. Silloin sain varmuuden vuoksi keskeytystä varten lääkkeen ja ajan seuraavaksi päiväksi polille. Koko toimenpiteen piti kestää noin 4 tuntia ja olla kivuton hyvän lääkityksen ansiosta. Varasin jopa kirjan mukaan, koska kuvittelin voivani lueskella sitä välillä.

Todellisuudessa synnytin raskausmateriaalia rautakulhoon 9 tuntia järkyttävissä kivuissa, sairaalassa olin yhteensä 13 tuntia. Mikään kivunlievitys ei helpottanut oloa ja minä kun kuvittelin endon takia tietäväni jotain kovista kivuista. Luulin kuolevani ja vannoin, etten koskaan enää yrittäisi saada lasta. Onnea siinä kaikessa kurjuudessa oli kätilö, jolla oli itsellään endometrioosi. Hänen mukaansa kipujen ei todellakaan kuuluisi olla niin kovia, todennäköisesti endometrioosi taas kaiken takana. Niin on ihmismieli kuitenkin armollinen, että en pysty enää kunnolla kuvittelemaan niitä kipuja, ja taas on toiveet olemassa.

Keskenmenon jälkeen kävimme parisuhdeterapiassa ja voin lämpimästi suositella kaikille pariskunnille, ihan ilman keskenmenojakin. Parisuhteessa endometrioosi tai sen aiheuttama lapsettomuus ei ole vain naisen sairaus, vaan se aiheuttaa myös miehelle ja parisuhteelle vaikeita tunteita ja tilanteita. Ehkä juuri endometrioosin takia minun ja mieheni suhde on niin luja. Olemme joutuneet kestämään yhdessä paljon ja onnistuneet käsittelemään vaikeat ajat. Mieheni tietää, etten ole toimintakyvyltäni  ”normaali” endometrioosin takia, joten hän on valmis tekemään parisuhteessa enemmän. Koskaan ei tiedä milloin kipu yllättää, mutta se ei saa silti estää elämästä – tai rakastamasta.

Aurora

Muita Auroran tekstejä:

Konehuoneen kipukimara – elämää endometrioosin kanssa

Isoin unelmani

Niin kauan kaivattu, pelottava raskaus

Raskaus parantaa endon ja muita legendoja

Yhtenä kylmänä tammikuisena aamuna istuimme puolisoni kanssa Helsingin Naistenklinikalla hormonipolin käytävällä odottamassa pääsyä lääkärin vastaanotolle. Leikkauksestani oli kulunut aikaa reilu kolme kuukautta, ja nyt oli aika alkaa suunnitella lapsettomuushoitoja. Minusta tuntui kuin olisimme menneet tuomiolle. Vilkuilin vaivihkaa muita käytävällä odottavia ihmisiä, yksin tai pariskuntana tulleita, kuka mistäkin syystä. Käytävässä tuntui vallitsevan alakuloinen ilmapiiri, tai ehkä se oli vain oman pääni sisäistä tunnelmaa.

Vastaanotolla saimme kuulla, että tutkimusten mukaan miehessäni ei ollut vikaa; lapsettomuutemme johtui minusta. Muusta määritetystä syystä aiheutuva naisen hedelmättömyys. Munanjohtimien häiriöön perustuva naisen hedelmättömyys. Kirosin endometrioosin mielessäni alimpaan helvettiin. Lääkäri oli sitä mieltä, että järkevintä olisi lähteä suoraan liikkeelle IVF-hoidolla eli koeputkihedelmöityshoidolla – kevyemmät hoitomuodot olisivat silkkaa ajanhukkaa. Suunnitelma oli, että IVF-hoito alkaisi huhtikuussa pitkän hoitokaavan mukaisesti. Poistuimme käynniltä ristiriitaisin tuntemuksin.

Viiden viikon kuluttua tuosta käynnistä matkasin hormonipolille uudestaan pelonsekaisin tuntein. Tällä kertaa siskoni oli mukanani. Tasan kaksi viikkoa ensikäynnin jälkeen olinkin yllättäen tehnyt positiivisen raskaustestin. Ensimmäistä kertaa ikinä elämäni aikana. Lääkärin alkaessa ultrata puristin siskoni kättä rystyset valkoisena. Kyyneleet tulvivat silmiini, kun lääkäri varmensi raskauden. Kyllä täällä kohdussa yksi alkio on, sydän sykkii. Minulle tulee vieläkin kylmiä väreitä ja kyyneleet silmiin, kun muistelen tuota hetkeä. Raskaus alkoi spontaanisti, minkä en ollut ajatellut olevan mahdollista. Olimme ehtineet puolisoni kanssa asennoitua siihen, että voimme saada lapsen vain hoitojen avulla. Ja nyt tuo pieni sinnikäs elämänalku kasvoi sisälläni.

Raskaus sai alkunsa kolmannesta luomukierrosta leikkauksen jälkeen. Leikkauksen jälkeen olin syönyt hormoneja vielä reilun kuukauden, koska toipumiseni leikkauksesta kesti niin pitkään eikä raskausyritystä voinut alkuun ajatellakaan. Olen vakuuttunut siitä, että ilman leikkausta tämä ei olisi ollut mahdollista. Niin monta kertaa ennen leikkausta jouduimme pettymään, kun raskaustesti näytti negatiivista ja kuukautiseni kierto kierron jälkeen alkoivat.

Tätä kirjoittaessani raskauden ensimmäinen kolmannes on ohi ja menossa on raskauden toinen kolmannes. Alkuraskauden ultrassa pääsimme puolisoni kanssa ihastelemaan pientä jälkeläistämme, joka heilui vikkelästi ja vilkutti käsillään. Helpolla tämä pikkuinen ei ole äitiään tähän asti päästänyt, olen ollut välillä todella huonovointinen ja väsynyt. Viime aikoina myös iskiastyyppinen kipuilu on alkanut vaivata. Hemoglobiini laski alkuraskaudessa nopeasti ja aloitin rautalisän syömisen. Samoin kilpirauhaslääkitystä piti lisätä. Vatsa on ollut alusta asti varsin turvoksissa, joten vatsan piilottaminen ei ole ollut helppoa. Tämän blogitekstin jälkeen asiaa on enää turha salailla. Me saamme lapsen.

Katinka

Lue Katinkan kirjoituksia:

1. teksti: Luulin kuukautiskipujani normaaleiksi

2. teksti: Odottavan aika on ikuisuus

3. teksti: Leikkaus takana - elämä edessä

4. teksti: Vuosi diagnoosin jälkeen

5. teksti: Endo matkakumppanina

7. teksti: Endometrioosini oireilee myös raskausaikana

8. teksti: Raskas raskaus

9. teksti: Psyykkinen tuki osana kroonisen sairauden hoitoa

10. teksti: Ympyrä sulkeutuu

Raskausviikolla 15 lähes heti edellisen blogipostaukseni jälkeen sain ensimmäisen supistuksen. Harjoitussupistukset kuuluvat asiaan jossain vaiheessa raskautta, mutta supistusta seuranneet alavatsakivut ja kirvely eivät. Minut lähetettiin niihin peruslabroihin, joita tein ennen endometrioosidiagnoosia vuoden päivät joka kuukausi. Epäiltiin taas virtsatieinfektiota, ja sukupuolitaudit sekä hiiva testattiin varmuuden vuoksi. Googlettelulla selvisi, että virtsatietulehdus voi tosiaan aiheuttaa supistuksia ja kivut sopivat oireisiin. Ajattelin, että ehkä minulla nyt ensimmäistä kertaa todella on se tulehdus. Kaikki testit olivat kuitenkin negatiivisia ja kohdunsuu kiinni.

Neuvolan lääkäri ei oikein keksinyt syytä oireisiin ja kun mainitsin endometrioositaustani, hän vain naurahti, ettei se enää sitä voi olla. Hänen mukaansa raskaus parantaa sen. Kannattaa kuulemma myös imettää pitkään, koska se pitää endometrioosia loitolla. Itse epäilen vieläkin endoa, mutta se on vain minun mielipiteeni. Sairastuin parin päivän päästä pitkäkestoiseen flunssaan, ja epäilen endokudoksen reagoineen virukseen ensimmäisenä. Toki se on pelkkää mutua. Muutoin endometrioosi on pysytellyt taustalla ja supistuksetkin jäivät vain siihen yhteen kertaan. Neuvolalääkärin asenne tosin turhauttaa vieläkin, ensi kerralla linkkaan hänet Endometrioosiyhdistyksen sivulle, jossa kerrotaan faktoja endometrioosista raskausaikana ja synnytyksen jälkeen. Yhdistys ja vapaaehtoiset tekevät äärettömän tärkeää työtä levittäessään tietoa endometrioosista ja sen oireista. Silti endometrioosista liikkuu legendoja ja taruja vielä hoitoalan ammattilaistenkin suusta.

Pieniä takaiskuja on tullut viime viikkojen aikana. Terveellisistä elämäntavoista ja ruokavaliosta huolimatta sain jo raskausajan diabetekseen diagnoosin. Aikoinaan siis jätin vehnän ja sokerit käytännössä ruokavaliostani kokonaan pois, koska sen piti auttaa endometrioosin aiheuttamiin kipuihin ja turvotukseen. Minun kohdallani se ei vaikuttanut kipuihin ollenkaan, ja mahakin oli vielä niin turvoksissa kuukautisten aikaan, että työkaverit kyseli jo ennen raskautta, olenko raskaana. Koin ruokavalion kuitenkin pienentäneen vähän turvotusta ja jatkoin sitä. Nyt syödään sitten entistäkin terveellisemmin. Perimä vaikuttaa yllättävän paljon asioihin, tämäkin ilo tuli äidiltä perintönä. Vastustuskykykin on ollut heikoilla ja olen sairastellut kaikki mahdolliset flunssat ja norot. Nyt vain odottelen, että suuremmat kommellukset olisivat ohi ja että voisin hehkua kilpaa keväisen auringon kanssa :)

Hyvää kevättä kaikille Moona-blogin lukijoille!

Aurora

Vanhempia Auroran tekstejä:

Konehuoneen kipukimara – elämää endometrioosin kanssa

Miten suhtautua uteluihin lapsista?

Isoin unelmani