Oli tarkoitus kirjoittaa tällä kertaa positiivisista asioista, joita sairaus on tuonut mukanaan. Koen kuitenkin tällä hetkellä sydäntä lähemmäksi avautua siitä tunteesta, kun joka puolella ympärillä on vain kipua ja pahaa oloa.
Voin itse tällä hetkellä endometrioosini kanssa tasapainossa (koputtaen puuta). Vahvat hormonihoidot ovat teettäneet tulosta ja sain vihdoin keventää lääkitystäni. Ah, mikä ihana tunne. Vai onko sittenkään?
Ympäriltäni löytyy hurja määrä vahvoja endometrioosia sairastavia, jotka taistelevat hoitonsa eteen tai painivat kipujen kanssa aamusta iltaan sekä yöhön. Nämä ihmiset ovat olleet tukenani oikeastaan jokainen kerta, kun olen kivuista rikki tai pää on ollut hajoamassa vaihdevuosioireiden vuoksi. Koen itseni hyvinkin avuttomaksi. Miten voin olla avuksi näille todella tärkeille ihmiselle, kun oma tilanne on nyt hyvä?
Joka kerta, kun saan viestin ystävältäni kivuista tai näen kirjoituksen siitä, kuinka lääkäristä ei taaskaan saanut apua tai kuulen lauseen "ne on vain menkat", minun tekee mieli huutaa. Miksi? Miksi meidän pitää kärsiä kivusta? Miksi tästä sairaudesta ei tiedetä? Miksi joku kehtaa sanoa, että ne ovat vain menkat, kun ne ovat paljon enemmän?
Myönnän, että tämän hetkinen oma tilanteeni sotkee ajatuksia, herättää hämmentävää olotilaa sekä aiheuttaa sekasortoa oman pääni sisällä. En osaa itsekään tällä hetkellä suhtautua endometrioosiin yhtä itsevarmasti mitä tein vuosi sitten, joten miten muka voisin auttaa jotain muuta? Oma hyvä tilanne puskee päälle myös jonkinlaista etäisyyden tuntua. En haluaisi olla keskellä sitä pahaa oloa ja kipua. Itsekästäkö? Siltä se ainakin kuulostaa. En osaa erottaa tällä hetkellä omaa hyvää tilannettani muiden huonosta niin, etten ottaisi siitä myös hieman itselleni.
Uskon ja tiedänkin, etten ole ainoa joka pyörittää näitä ajatuksia pään sisällä. Siksipä herättelenkin kysymyksen: Onko aina oltava vertainen? Onko okei antaa omien voimavarojen kulua, koska tärkeä ihminen voi huonosti? Onko väärin sulkeutua avun tarvitsijalta?
Vastaus on yksinkertainen: ei ole. Aina ei ole pakko jaksaa olla vertainen ja asian voi tuoda ystävällisesti julki. "Olen pahoillani, mutta tänään en kykene olemaan tarvitsemasi vertainen, vaikka kuinka haluaisin." Se vastaanottava osapuoli ymmärtää kyllä. Mikäli ei siinä hetkessä, niin varmasti myöhemmin. Sen ääneen sanominen, ettei itse nyt kykene antamaan parastaan, voi olla haastavaa. Se voi herättää ikäviä tunteita. Se on täysin okei. Olen kokenut itselle helpottavaksi, kun kerron tämän ääneen. Ymmärtäminen on myös tällöin toiselle helpompaa.
Oman hyvinvoinnin asettaminen etusijalle koskee myös niitä tapauksia ja tilanteita, kun sinä jo valmiiksi voit hyvin. Aina ei ole pakko kuluttautua loppuun asti.