Moona-blogi

Olen ystävän luona yökylässä. Odottelemme saunan lämpiämistä ja rapsuttelemme koiraa, kun vatsakipuni alkaa pahentua. Olen tuntenut pientä mahakipua ja turvotusta viimeiset pari tuntia, mutta koska se nykyään menee aina nopeasti ohi, en ole oikeastaan edes noteerannut sitä. Ennen kuin nyt. Vatsan turvotus pahenee, särky leviää laajemmalle alueelle.

Kipukohtaus, ensimmäinen kuukausiin. Pyydän heti ystävältä särkylääkettä (enhän enää itse kuljeta niitä mukanani) ja yritän pysyä rentona. En voi olla estämättä huoliajatuksia, joita mieleeni alkaa nousta: Meneehän tämä pian ohi? Ei kai tämä mene pahemmaksi? Mitä jos SE palaa? Joudun jopa muistuttamaan itseäni siitä, että ainakaan kyse ei voi olla alkavista menkoista, sillä eihän minulla ole enää kohtua.

Tuntia myöhemmin tajuan, että huolehdin suotta. Kipu on särkylääkkeen avulla kadonnut kokonaan. Nautin ystävän seurasta, saunasta ja sipseistä. Yön aikana turvotuskin laskee itsestään. Kipu pysyy poissa, se ei palaa.

Olen viimeisten kuukausien aikana alkanut tottua kivun ja muiden hankalien oireiden poissaoloon, enkä enää säikähdä lieviä oireita, sillä voin luottaa siihen, että ne menevät nopeasti ohi eivätkä lähde pahenemaan. Taannoinen lievä kipukohtaus sai kuitenkin heti vanhan huolen nousemaan. Vaikka kehoni toipui kohtauksesta nopeasti, mieleni tarvitsi enemmän aikaa turvallisuudentunteen palaamiseen.

Kun on elänyt ison osan nuoruuttaan ja koko aikuiselämänsä kroonisen kipusairauden kanssa, pelko pesiytyy kehoon. Kipukohtauksen aiheuttamat traumat ovat todellisia, ja siksi pienikin oireilu voi triggeröidä. Endometrioosi ei sairastuta pelkästään fyysisesti, vaan jättää psyykkisiä arpia. Niistä toipuminen vie aikaa, eivätkä ne välttämättä koskaan täysin katoa, vaikka välillä painuvatkin taka-alalle. Minulle on ollut tärkeää voida käsitellä kiputraumaa terapeutilla ja esimerkiksi kirjoittamalla. Myös vertaistuesta on ollut apua, joskaan viime aikoina en ole kokenut sitä juuri kaivanneeni, sillä endometrioosi ei ole ollut aktiivisesti mielessäni oireettomuuden ansiosta.

Mitä sitten tehdä, jos huoli sairauden aktivoitumisesta nousee? Ajattelen, että pelkoa on turha vähätellä. Tunteille voi ja tulee antaa tilaa, kunhan yrittää pitää faktat mielessä: yksi lievä kipukohtaus ei tarkoita sitä, että kaikki lähtee uudestaan huonompaan suuntaan. Oma toimintasuunnitelmani on huomioida lempeästi kehoni erilaisia, mahdollisesti endometrioosiin liittyviä oireita ja pitää niistä kirjaa muutaman viikon ajan. Jos oireet todella alkavat palailla, otan yhteyden terveydenhuoltoon ja vaadin itselleni ajan osaavalle lääkärille.

Yhtä hyvin voi olla, että oireet pysyvät poissa. En halua antaa pelolle valtaa, en aio antautua sille. Siksi keskityn nyt ihan tavalliseen elämään ja iloitsen jokaisesta kivuttomasta päivästä. Samaa toivon kaikille teille, joilla sairaus on tasapainossa eikä hallitse elämäänne. Ja teille, joilla on nyt vaikea kausi sairauden kanssa, toivon voimaa ja levon hetkiä. Parempi päivä tulee vielä.

annetyttö

Tuntuu uskomattomalta, että tätä hoitopolkua ei ole takana vielä edes kahta vuotta. Jo nyt se on nimittäin sisältänyt useita eri vaiheita, matkalle on mahtunut monta kuoppaa ja kiveä. Ja valitettavasti niitä kuoppia ja kiviä taitaa vielä olla matkan varrella useita ennen kuin ehkä joskus toivottavasti päästään vähän tasaisemmalle polulle.

Lähes kaksi vuotta sitten hakeuduin vihdoin ensimmäistä kertaa lääkäriin oireiden takia. Jo pitkään olin kypsytellyt mielessä ajatusta endometrioosista, mutta vasta silloin uskalsin tehdä jotain asian eteen. Mitään varmaa ei (yllättäen) löytynyt, mutta alettiin hoitaa oireiden mukaan. Sain ensimmäiset e-pillerit ja kipulääkitystä nostettiin. Sitten tulikin se ensimmäinen mutka matkaan. E-pillerit nosti verenpaineen pilviin ja alkoi sydänoireilu. Myöhemmin mulla kyllä diagnosoitiin myös verenpainetauti, joten jälkikäteen ajatellen ehkä ne oireet ei johtuneetkaan vain pillereistä. Joka tapauksessa e-pillerit joutui käyttökieltoon. Ja ihan kuin endometrioosissa ei olisi tarpeeksi, olen nyt 25-vuotias, jolla on myös verenpainetauti. Jes.

Seuraavaksi testiin otettiin yhdet minipillerit, koska verenpaineen takia e-pillereitä ei voitu enää miettiä. Seurasi jatkuvaa tiputteluvuotoa ja kaikkia muita mukavia oireita. Kivutkin puski läpi. Tällöin sain ajan naistenpolille, missä todettiin nuo minipillerit riittämättömiksi. Ratkaisuksi tuputettiin kierukkaa. Ajatuskin pelotti, mutta mietin, että kai sitäkin on sitten kokeiltava. Tässä vaiheessa makasin tutkittavana haarat auki ja ennen kuin kunnolla edes tajusin, mitä tapahtui, oli lääkärillä jo kädessä kierukka. En ollut yhtään valmistautunut siihen, että se oikeasti laitettaisiin saman tien. En ollut ottanut kipulääkkeitä enkä oikeastaan saanut sanaa suustani, kun kierukkaa jo oltiin laittamassa paikalleen. Kipu oli järkyttävä ja tuntui, että pyörryn siihen paikkaan. Hölmistyneenä tapahtumien saamasta käänteestä lähdin sitten kotiin kivuliaiden supistusten repiessä vatsaa.

Siitä sitten alkoikin se tähän mennessä polun kuoppaisin ja kivisin osuus. Kierukan laiton jälkeen kivut ei tuntuneet loppuvan millään. En ole ikinä ollut niin kipeä. Ravasin naistentautien päivystyksessä, söin yhdet antibiootit kohtutulehdukseen. Missään vaiheessa ei tuntunut tulevan helpotusta ja 3 kuukauden kipuhelvetin jälkeen kierukka vihdoin poistettiin. Se oli hyvin paikallaan ja lopputulos oli, että se nyt vaan ei sopinut mulle.

Testiin otettiin toiset minipillerit. Tästä alkoikin polun tasainen vaihe. Ei ollut kipuja eikä muitakaan oireita. Elämä hymyili ja aloin melkein jo unohtaa, millaisia ne pahimmat kivut oli. Valitettavasti tämä tasainen vaihe ei loppujen lopuksi kestänyt muutamaa kuukautta pidempään. Tiputteluvuoto alkoi ja kivut alkoi puskea läpi kovempina ja kovempina. Vitutti, hetken olin jo ajatellut, että elämä voisi oikeasti alkaa hymyillä. Vaan ei alkanut. Kuopat ja kivet palasivat polulle.
Lääkärin mukaan pillereiden teho oli yksinkertaisesti riittämätön. Testiin pääsi Endovelle. Vaihtoehdot alkoivat pikkuhiljaa vähentyä. Nyt Endovelle on ollut käytössä pian kuukauden ja kivut ovat kovia. Olin ensimmäistä kertaa sairaslomalla kipujen takia. Kynnys siihen oli valtava, mutta lopulta oli pakko kuunnella omaa oloa. (Viimeiset viisi vuotta olen ollut opiskelija, mikä on mahdollistanut sen, että pahoina kipupäivinä on pystynyt levätä kotona.)

Tuntuu, että niin edessä kuin takanakin näkyy pelkkiä kiviä ja kuoppia. Koko matka on yhtä kompastelua. Nyt Endovelleä testataan kolmisen kuukautta. Mikäli siitäkään ei ole apua kipuihin, on seuraavana näköpiirissä leikkaus. Se häämöttää jo jossain kaukaisuudessa. Pelottaa. Voisiko vihdoin taas polulla olla edes vähän vähemmän kuoppaista? En jaksaisi enää jatkuvia kipuja ja epävarmuutta tulevasta.

Maria

Vihdoin leikkaus koittaa. Isä heittää minut aamulla Naistenklinikalle. Huomaan jännityksen hänestä. Tuttuun tyyliini olen stressannut miltei koko yön. Uni ei ole juuri tullut.

Naistenklinikalla sairaanhoitaja ottaa minut ensin vastaan. Käymme läpi lääkitykseni ja mitä on tapahtumassa. Tämä on toinen endometrioosileikkaus, joka minulle tehdään, toinen laparoskopiani. Saan leikkauskaavun ja muut sairaalavarusteet. Pääsen odotustilaan odottamaan toimenpidettä. Sieltä minut pian siirretään leikkauksen odotushuoneeseen. Lääkäri käy juttelemassa kanssani. Tiedän, että kohtu on kiinni peräsuolessa. Lääkäri koittaa jotenkin selittää, mitä osia leikataan. En ymmärrä puoliakaan.

Pian pääsen leikkaussaliin. Nyt iskee itse jännitys. Minut ohjataan leikkaustuoliin. Kolme ihmistä häärää ympärilläni. Minulle laitetaan kanyyli nukuttamista varten vasempaan käteen. Oikea käsi työnnetään kiinni kylkeeni. Jalat laitetaan omiin häkkyröihinsä. Olo on kuin Lintsin laitteessa ennen kieputuksen alkamista. Lopulta maski tulee kasvoilleni ja nukahdan.

Havahdun heräämössä. Lääkäri toteaa hoitajalle, että potilaalla voi olla paljon kipuja. En pysty juuri liikkumaan. Sattuu. Tajuan, etten pysty puhumaan. Ääni ei tule hengitysputken jälkeen. Kukaan ei huomaa minua. Pelottaa. Koitan rauhoitella itseäni oppimallani syvällä palleahengityksellä. Koitan hengittää kipua pois. Lopulta joku tulee kysymään vointiani ja haluanko kipulääkettä. Yritän ilmaista, etten pysty puhumaan. Näytän kahdeksaa sormea kivusta kysyttäessä. Nyökkään kipulääkkeelle pariin kertaan. Lääkäri ilmestyy ja kertoo leikkauksesta. Kaikki menee minulta ohi. Minut voisi nyt kotiuttaa. Hoitaja kertoo kuitenkin kivuistani lääkärille ja minut päätetään siirtää osastolle kivunlievitykseen.

Syöminen ja juominen onnistuu osastolla. Saan kurkkuani vähän toimimaan. Haluan lähteä kävelemään ja sekin onnistuu. Katetri poistetaan. Illan mittaan myös pissaaminen onnistuu, vaikka tekee kipeää. Minulle laitettiin laparoskopian yhteydessä Mirena-kierukka. Kierukka aiheuttaa kovia supistuksia. Pyydän lisää kipulääkettä. Mikään ei tunnu auttavan. Lopulta jään sairaalaan yöksi. Yö on tuskainen ja torkun ehkä tunnin pätkiä. Puoli neljä käyn pyytämässä lisää kipulääkettä. Sekään ei auta. Torkun muutaman tunnin ja puoli seitsemältä painan nappia sänkyni vieressä. Pyydän hoitajalta vahvempaa kipulääkettä. Supistukset ovat rajuja.

Lopulta seuraavana päivänä kipu hellittää hieman. Hoitaja kertoo, ettei minua saada täysin kivuttomaksi. Pahimpia oireitani koitetaan lievittää. Päätän lähteä kotiin. Vatsaa vielä puristaa. Leikkauksessa vatsaani tehtiin neljä reikää, ja endometrioosipesäkkeitä poltettiin. Kohtu ja peräsuoli erotettiin toisistaan, virtsarakon pinnalta poistettiin pesäkkeitä. Kotona koitan tankata kuituja ja liikkua. Toisena leikkauksen jälkeisenä aamuna vatsa vihdoin toimii. Tuntuu helpottavalta, kun leikkauskaasut lähtevät liikkeelle ja olo helpottaa. Jatkan kuntoutumistani kotona pienillä kävelyillä ja säännöllisellä ruokailulla. Nyt paranemiseni lähtee jatkumaan voiton puolella.

Ansku

Rakas Keho,

olet tavattoman hankala tyyppi. Välillä tuntuu siltä, että et toimi ollenkaan. Et toimi ollenkaan oikein. Et toimi ollenkaan siten, miten sinun pitäisi toimia. Olen luopunut niin paljosta sinun temppuilusi takia. Olen menettänyt mahdollisuuksia ja ystäviä. Olen perunut tapaamisia. Olen joutunut kamppailemaan oman identiteettini kanssa enemmän kuin koskaan. Olen menettänyt yöunia ja nukkunut vain muutamia tunteja ennen pitkiä päiviä. Sinun takiasi sairaalan seinät, pyörätuolit ja tippatelineet ovat tulleet turhankin tutuiksi - välillä ne ovat ainoat seuralaiseni. Syytän siitä sinua, Keho.

Sinua on niin kovin vaikea rakastaa. Saat minut ihailemaan kateellisena muiden kehoja. Saat minut kadehtimaan niitä kaikkia kehoja, joiden vatsa ei turpoa isoksi palloksi paahtoleivän, pullan tai pannukakun syömisen jälkeen. Saat minut kadehtimaan niitä kehoja, joissa pallovatsan syynä on vauva eikä lounas ystävän kanssa. Saat minut kadehtimaan niitä kaikkia kehoja, jotka pystyvät tuottamaan omistajalleen nautintoa ilman ongelmia. Ilman mitään ylimääräistä itseensä tutustumista, joka ei loppujen lopuksi edes tuota tulosta. Saat minut kadehtimaan niitä kehoja, jotka eivät tuota kipua. Niitä kehoja, jotka eivät laita kerran kuussa makaamaan päivystykseen tai naistenosastolle kivunhoitoon. Saat minut kadehtimaan niitä kehoja, jotka eivät pakota omistajaansa parin kuukauden välein gynekologille. Sinua on niin kovin vaikea rakastaa, Keho.

Vaikka oletkin hankala ja sinua on vaikea rakastaa, olet silti mahdottoman upea ja vahva. Kerta toisensa jälkeen ihmettelen, miten jaksat kaikki ne kivut ja kaikki ne toimenpiteet. Jokaisen kipukohtauksen jälkeen huokaisen helpotuksesta ja ajattelen, että minun Kehoni teki sen taas. Sinä jaksoit tämänkin ja sinä jaksat tulevankin. Sinä olet jaksanut niin paljon enemmän kuin moni muu keho. Minun Kehoni on jaksanut niin paljon enemmän, kuin ne kaikki normaalit ja oikealla tavalla toimivat kehot. Siksi kutsun sinua vahvaksi.

Sinä otat vastaan jokaisen piikin, joka ihon läpi tungetaan. Sinä annat kätilön kaivella kanyylille paikkaa kämmenselästä puoli tuntia, vaikka piikkikammo onkin järjetön. Suonesi pakenevat kauhusta, mutta silti sinä kestät ja annat hoitajan yrittää. Sinä nouset karulle tutkimuspöydälle ja levität jalkasi kerta toisensa jälkeen. Sinä annat lääkärin asettaa kylmän ja rautaisen spekulan sinne kaikista kipeimpään paikkaasi ja annat vielä peräti neljän hengen opiskelijaryhmän tuijottaa toimenpidettä. Sinä kipristät varpaitasi kivusta, mutta teet kaikkesi rentouttaaksesi lihakset lääkärin ohjeen mukaan. Sinä kestät tutkimukset ja kipupisteiden paikkojen etsimisen. Sinä kestät pyörtymiset ja kouristukset. Sinä kestät hormonien aiheuttamat sivuvaikutukset ja jatkuvan verenvuodon. Mieli tietää kyllä, miten tärkeitä toimenpiteet ovat. Sinä et tiedä. Ja silti jaksat urheasti ottaa kaiken vastaan. Voi Keho miten vahva sinä oletkaan!

Kun menee liian kovaa, pakotat minut pysähtymään. Estät minua täyttämästä kalenteriani täyteen menoja. Estät minua tekemästä liikaa töitä. Voisin sanoa, Keho hyvä, että välillä olet kyllä turhan dramaattinen. En tarvitsisi stressin lisäksi vielä kolmen päivän lamauttavan kivun putkea. Mutta ehkä sinä tiedät, että minä en muuten rauhoittuisi. En muuten antaisi tilaa itselleni, hukkuisin vain stressin alle. Olet pelastanut minut burnoutilta. Olet pysäyttänyt minut monta kertaa ja saanut minut miettimään, että mikä oikeasti on tärkeää. Omalla oikukkaalla ja hankalalla tavallasi pidät minusta huolta.

Olen elänyt kiputempaustesi kanssa sen verran pitkään, että olen oppinut hyväksymään sen, ettet sinä toimi ihan normaalisti. Toisaalta minua pelottaa edes antaa sinulle mahdollisuus toimia. Minua hirvittää ajatus siitä, että jossain kohtaa tulevaisuudessa jättäisin hormonit pois ja antaisin sinulle tilaisuuden kasvattaa uutta elämää minun sisälläni. Minua ei pelota ajatus lapsesta, pelottaa ajatus lapsettomuudesta. Minua pelottaa luottaa sinuun. Pelkään, että petät luottamukseni taas. Olisin valmis vaikka miljoonaan kipukohtaukseen jos voisit kertoa minulle täydellä varmuudella, että siinä kohtaa sinä toimit. Toimisit juuri oikein ja juuri niin kuin ne kadehtimani kehot. Tiedän, että et voi antaa minulle siitä täyttä takuuta. Se tekee minut surulliseksi, mutta yritän oppia ymmärtämään sinua.

Anteeksi rakas Keho, että en ole osannut olla sinulle kiitollinen. Anteeksi siitä, että olen ollut sinulle ankara. Anteeksi kaikista niistä kerroista, kun olen seissyt peilin edessä tuijottamassa sinua ja itkemässä sitä, miten ruma ja kamala sinä olet. Anteeksi jokaisesta kerrasta, kun olen vihannut sinua ja haukkunut sinua. Anteeksi, että en osaa rakastaa sinua.

Minä lupaan tehdä parhaani ja opetella rakastamaan sinua. Sinä ansaitset sen.

Rakkaudella, 

Charlotta

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Minulla on ollut aina siedettävät kivut, enkä ole onneksi kertakaan joutunut osastohoitoon niiden vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kipuja olisi. Kohtauksittain tulevat kivut onneksi menevät suhteellisen nopeasti ohi. Moona-sovelluksesta (lataa Moona Oirepäiväkirja App Storesta ja Google Play -kaupasta) on ollut paljon apua omien kipujen ja perusolon kartoittamisessa.

Aiemmissa teksteissäni olen sivunnut sitä, kuinka helmikuun leikkaus toi mukanaan uudenlaisia kipuja esimerkiksi peräsuolessa. Tällä hetkellä erilaiset kivut ovat läsnä joka päivä endometrioosin, vulvodynian, IBS:n ja yliaktiivisen virtsarakon kirjona. On lihassärkyä, suolisto kipua, kramppeja kohdussa sekä liikkeestä aiheutuvaa tärinäkipua.

Jatkuva kipuilu on vienyt multa paljon. Keskeisimpänä ehkä liikunnan ja liikkumisen ilon. Aiemmin olen harrastanut aktiivisesti salitreeniä ja kamppailulajeja, mutta diagnoosin ja kipujen myötä olen joutunut jättämään rakkaat harrastukset sivuun.

Liikunnan väheneminen tietysti näkyy kropassa ja ruumiinrakenteessa. Toisinaan on vaikeaa katsoa peiliin pahimman turvotuksen aikana ja miettiä, miten vuosi takaperin vielä omisti vyötärön ja esimerkiksi kunnon hauiksen. Onko tuolla peilissä todella minä? Samalla kipuilu uuvuttaa ja tuo mukanaan jatkuvan väsymyksen. Vaikka kuinka lepäisi, uupumus ei kaikkoa.

Jatkuva väsymys vie mukanaan pirteän ja aktiivisen perusluonteen ja pian ei jaksaisi enää muuta kuin pakolliset velvollisuudet, jos edes niitä. Kavereiden kanssa tulee harvemmin lähdettyä ulos, koska ruokapaikan ruoka ei välttämättä sovi omalle kropalle tai vatsa ei kestä alkoholia. Leffassa käyminen jännittää, koska toisinaan on päiviä, kun saa kymmenen minuutin välein ravata vessassa. Entä jos kipupiikki iskee, enkä pysty hetkellisesti edes liikkumaan?

Tällä hetkellä elän melko voimakkaiden kipujen värittämää elämää ja edessä on todennäköisesti kipukynnyksen nostattajien lisääminen lääkekimaraan. Vaikka suoriudunkin normaalista arjesta lähes ongelmitta, on kenties itse pelko kivusta suurempi ongelma. Keskeisin syy esimerkiksi liikunnan vähäisyydelle on tällä hetkellä pelko kipujen pahenemisesta. Juoksusta aiheutuva tärähtely ja salilla ponnistaminen laukaisevat useimmiten kivun. Tämän myötä kaikki fyysinen rasitus on alkanut pelottaa.

Erityisesti sairaalakäynnit ja alateitse tapahtuvat tutkimukset ovat alkaneet pelottaa ja ahdistaa. En aiemmin ole pahemmin sairaalaa ja lääkärissä käymistä vierastanut, mutta kivuliaat käynnit ovat jättäneet jälkensä. Erityisesti papakokeen ottamisen jälkeen ajatus jalkojen avaamisesta gynekologille lähinnä kauhistuttaa.

Minulle on sanottu, etten saa antaa kivun määrittää elämääni ja tekemisiäni. En halua kuulemma päätyä kipukroonikoksi, joka elää koko elämäänsä kipujen kautta. Samaan aikaan kuitenkin pitäisi osata olla itselleen armollinen ja huomioida kipu arjessa. Miten ihmeessä minun kuuluisi löytää kultainen keskitie ja pystyä tasapainottelemaan kahden ääripään välillä niin, että elämäntavat pysyvät hallinnassa? Kuinka tulisi pärjätä kivun kanssa, joka tuntuu määrittelevän jokaista elämän osa-aluetta?

Aino

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Minulla on massiivinen, vaikea yleistynyt pelko sairaaloihin ja vastaanottokäynteihin liittyen. Aloin ottamaan pelkoani huomioon vasta aikuisiällä, ja alkuun tarvitsin ahdistusta lieventävää lääkitystä. Koska tiedän, etten ole ainoa, joka pelkää erilaisia asioita liittyen terveydenhuoltoon, haluan jakaa omat vinkkini pelkojen ja jännityksen kanssa kamppaileville.

1. Valmistaudu toimenpiteeseen/vastaanottoaikaan

Tutustu oman alueesi palveluihin. Pääkaupunkiseudulla HUSLAB Kampissa (laboratorio) on ajanvarausvaihtoehdoissa myös pidempi pelkäävän potilaan aika. Varasin verikokeeseen vuosien ajan laboratorioon pelkäävän potilaan ajan ja vasta hiljattain olen siirtynyt ”tavalliseen ajanvaraukseen”, jos kyseessä on vain yksi näytepullo verta. Kun tiedät, millaista palvelua on tarjolla, oikeaan paikkaan on helpompaa etsiytyä.

Kirjaa ylös oireitasi etukäteen. Käytä aikaa kaikessa rauhassa kotona siihen, että kertaat ja kirjoitat ylös oman hoitopolkusi/sairauden kulun/muun historian, jota sinun tarvitsee tilanteeseen liittyen kertoa. Ota asiat lapulle kirjattuna mukaan: vaikka se voi tuntua hieman hupsulta, on se silti tärkeää, jotta lääkäri saa heti alussa kaikki saatavilla olevat tiedot. Vastaanotolla voit joko kertoa tarvittavat asiat harjoittelemallasi tavalla, lukea paperista tai antaa paperin suoraan lääkärille luettavaksi.

Oireiden kirjaamisen lisäksi mieti, millä muilla tavoin voisit varautua toimenpiteeseen. Tarvitsetko jotakin tavaraa mukaasi – vaihtovaatteet (mukavimmat lempivaatteet saattavat rauhoittaa oloa tai antaa lisää itsevarmuutta), rauhoittavan fidget-kuution, kirjan odotusaulaa varten, kuulokkeet rauhoittavan musiikin kuuntelemiseen… Oletko ollut kyseisessä toimenpiteessä jo aiemmin – millaista viimeksi oli ja miten silloin selvisit? Minkälainen olo on mahdollisesti odotettavissa toimenpiteen jälkeen? Voitko helliä itseäsi jotenkin jälkikäteen, oman kodin sohvalla lepäämällä tai käymällä kahvilassa? (Muistathan kuitenkin mennä kotiin, jos olet esilääkityksen vaikutuksen alaisena – tarvitset todennäköisesti myös saattajan. Kysy hoitohenkilökunnalta tarkemmin etukäteen, jos epäilet tarvitsevasi esilääkitystä.)

Joskus tarvitaan läheinen tukihenkilöksi mukaan. Mieti, kuka voisi olla sinun tukihenkilösi – kenen seurassa sinua ei hävetä olla peloissasi? Kuka läheisistäsi osaa reagoida sinun pelkoosi niin, että sinulle tulee hyväksytty olo, vaikka pelkäisitkin? Pelkoa ei saa vähätellä, minimoida eikä heittää vitsiksi. Pelko tulee ottaa tosissaan, mutta tukihenkilön tulee osata olla rauhallinen silloinkin ja erityisesti silloin, kun pelkopotilas ei itse pysty olemaan.

2. Tutustu toimenpiteeseen etukäteen (jos koet siitä olevan apua)

Mitä tarkemmin, sen parempi! Itselläni pelko liittyy hallinnantunteen menettämiseen. Kun tiedän, mitä lääkäri aikoo seuraavaksi tehdä, minun on helpompi olla. Kannattaa siis tutustua toimenpiteeseen etukäteen: jos menet esimerkiksi ensimmäistä kertaa gynekologille, kysy mitä tarkalleen ottaen vaihe vaiheelta huoneessa tapahtuu. Hoitohenkilökunta voi kertoa joko etukäteen tapahtumien kulun tai pyydettäessä myös selostaa toimenpiteen aikana eri vaiheet, tai vaihtoehtoisesti läheiseltä voi kysyä, mitä hänen käynnillään tapahtui ja saada näin jaettua kokemusta itsellesi uudesta asiasta.

3. Kerro aina hoitohenkilökunnalle peloistasi/jännityksestäsi

Tämä on aivan ensisijaisen tärkeää! Jos hoitohenkilökunta ei tiedä peloistasi tai jännityksestäsi, he eivät voi lieventää sitä. Jos et jaa kokemustasi muille tilanteessa olijoille, saattaa tunne paisua mittaamattoman suureksi ja aiheuttaa esimerkiksi paniikki- tai ahdistuskohtauksen.

Voit soittaa hoitavaan yksikköön jo ennen vastaanottoaikaasi – itse pyrin tekemään näin, jos huomaan että asian ajatteleminen aiheuttaa minulle ahdistusta esimerkiksi viikkoa ennen aikaa. Päivääkin ennen on jo riittävä syy soittaa ja kertoa peloistaan.

4. Ota henkilökunnan tarjoama apu vastaan

Henkilökunta saattaa tarjota esimerkiksi rauhoittavaa lääkettä ennen toimenpidettä. Jos tiedät olevasi pelkopotilas ja sinulla on arvaus, että kyseinen hoitopide saattaisi kenties aiheuttaa pelkoja, suosittelen ottamaan tarjotun avun vastaan. Kuuntele aina itseäsi ja tee päätös omien tuntemustesi perusteella! Jos koet hoitajien tarjoaman emotionaalisen tuen riittävän, voit jättää lääkityksen ottamatta. Ole kuitenkin herkkänä erityisesti pärjäämisajatuksille: ei ole pakko pärjätä eikä selvitä yksin. Apua saa ottaa vastaan.

LISÄKSI: Tutustu omiin pelkoihisi. Mitä paremmin tunnet pelon lähteet, yksityiskohtaisetkin pienet asiat, sitä paremmin osaat kertoa hoitohenkilökunnallekin pelostasi ja sen piirteistä. Esimerkiksi silloin kun pelkoni oli pahimmillaan, pelkäsin sitä hetkeä, kun neula rikkoo ihoni ja mahdollisesti sattuu. Pelkäsin myös nähdä ihollani neulan tai vereni virtaavan pulloon. Keskustelin tästä monien hoitajien kanssa etukäteen ja katsoin aina muualle toimenpiteen aikana, keskittyen hengittämiseen. Nykyään olen hyvien kokemusten myötä jo niin siedättynyt, ettei hengitykseen keskittyminen tai muualle katsominen ole välttämättä lainkaan tarpeellista. Pelot voivat siis myös lievittyä!

Rohkelikko

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä