Olen päätynyt pisteeseen, jossa pohdin 8 vuotta kestäneen parisuhteeni kohtaloa. Aloimme seurustella minun ollessani juuri ja juuri 18-vuotias. Meillä oli railakas alku ja vauhdikkaat ensimmäiset vuodet. Olemme kuitenkin alusta asti asuneet yhdessä ja kulkeneet kohti yhteistä tulevaisuutta. On ollut haasteita, isompia ja pienempiä. Mun väsymys on voimistunut pikkuhiljaa ja mielenterveys heitellyt laidasta laitaan koko suhteen ajan. Yhdessä on silti pysytty. Meitä aina kuvaillaankin ihailevasti, että kun me ollaan selvitty niin paljosta. Että vaikka kuinka tulee vastoinkäymisiä niin aina me jotenkin niistä selvitään. Mutta rehellisyyden nimissä mitkään vastoinkäymiset eivät valmistaneet meitä tähän sairauteen tai siihen, miten se on mua muuttanut. Ehkä tämä on se vastoinkäyminen, josta me ei enää selvitäkään. Sairaus, joka räjähti yhtäkkiä täyteen voimaansa ja tempaisi meidät mukaansa pyörremyrskyn silmään.
Ei sillä, että puolisoni suhtautuisi sairauteeni jotenkin huonosti, päinvastoin. Hän on todella huolehtivainen ja tukeva. Ei syyllistä tai anna ymmärtää, että olisin jotenkin huonompi, vaikken aina kykene tekemään edes omaa osaani. En ole kyennyt töihin tai suoriutumaan edes koulusta. Olen ollut pitkällä sairaslomalla ja taloutemme on notkahtanut monestakin syystä. Hän huolehtii, jos olen kipeä: tuo kipulääkettä, lämpöpulloa, hieroo jumissa olevaa alaselkää, mitä ikinä pyydänkin. Hän ei painosta seksin suhteen tai paheksu jos joudun perumaan menoja vointini vuoksi. Talolainaakaan ei näillä tuloilla enää saa, mutta sekin selvisi hänen osaltaan harmituksella ja toteamuksella, että no sittenhä me asutaan vaan toistaseks vuokralla ja palataan asiaa joskus myöhemmin uudestaan.
Sen sijaan, mitä sairaus on minulle tehnyt, on muuttanut varmaan eniten tilannetta. Olen yrittänyt työstää ajatusta kroonisesta sairaudesta, mahdollista riskiä lapsettomuudesta, kerta toisensa jälkeen uudestaan alkavista kipujaksoista, työkyvyttömyydestä. Kaikesta mitä sairauteen voi liittyä. Minulla on edelleen matkaa hyväksyä se, ettei toimintakykyni ole sama kuin ennen. Elän lääkkeiden varassa ja kun pistoshoidot taas loppuvat, en tiedä mitä kropalleni tapahtuu. En oikein näe tulevaisuutta, vaan pelkkää epävarmuutta.
Suhteesta on myös jossain määrin muovautunut enemmän huolehtija – huollettava -suhde, vaikka yritin sitä kaikin tavoin välttää ja jonka vuoksi ehkä nyt koen valtavaa tarvetta olla yksin. En koe olevani tasavertainen puolisoni kanssa. Hän on kova holhoamaan ja jatkuva puolesta tekeminen ja auttaminen lamaannuttavat minut. Tuntuu kuin tukehtuisin omaan kotiini. Jotenkin se oman tilan ja oman kyvykkyyden tunto on kadonnut. Olen hukannut itseni. Niin puolisona kuin naisenakin ja etenkin seksuaalisessa mielessä. En koe kipuilevaa ja turvonnutta kehoani haluttavaksi. Viimeisetkin halun rippeet ovat kadonneet lisättyjen hormonien myötä ja muistikuvat seksistä sisältävät lähinnä yhdyntäkipua tai pelkoa seksin jälkeisestä kivusta, vaikka sellaista ei ole hetkeen edes ollut.
Olemme myös joutuneet pohtimaan lapsiasiaa. Kehoni ei selvästikään selviä ilman järkyttävää määrää hormoneja. Joko niitä yritetään pistoshoitojen jälkeen nostaa vielä lisää tai purkaa kokonaan mahdollisen raskauden toivossa. Tämän asian esiinnostaminen kuitenkin syöksi suhteemme vielä syvempään monttuun. Sen myötä olen epäillyt kykyäni tai haluani edes tulla äidiksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että se on se mitä oikeasti haluan. Olla äiti. Kaikelta vain jotenkin putosi pohja, vaikka puoliso nyt vakuuttaakin, että lapsia haluaa ja olisi niihin valmis.
Olen myös sairauden myötä joutunut vaalimaan omaa terveyttäni ja hyvinvointiani enemmän kuin koskaan ennen. Olen opetellut sanomaan ei, rajaamaan elämästäni kuluttavia ihmissuhteita ja miettimään, mitä oikeasti elämältä haluan. En tiedä, voiko sen selvittäminen tuoda minut tilanteeseen, jossa totean, ettei nykyinen suhde olekaan se mitä haluan. Vaikka suoraan sanottuna pelottaa, että voiko olla toista ihmistä, joka olisi yhtä pyyteettömästi valmis tekemään vuokseni asioita ja joustamaan omasta elämästään sen takia. Menetänkö mahdollisuuden lapsiin, jos eroan nyt? Löydänkö ketään sellaista, jonka kanssa olisin valmis perustamaan perheen seuraavien vuosien aikana, kun mahdollisuudet ylipäätään raskautua ovat vielä edes iän puolesta paremmat?
Vaikka sanotaan, ettei elämää voi mitata ajassa, niin valitettavasti biologinen kello ei pysähdy. Olemme välillä jopa asuneet eri osoitteissa, jotta olen saanut tilaa ja aikaa miettiä. Loputtomasti minulla ei ole aikaa, enkä tiedä ovatko nämä tauot parisuhteemme pelastus ja jonkun uuden alku vai pelkkä iso virhe. Uusi pistos on kuitenkin parin viikon päästä ja sen jälkeen tulisi varautua kontrollikäyntiin 3 kuukauden sisällä ja uuteen hoitosuunnitelmaan. Jää nähtäväksi menenkö sinne yksin vai yhdessä puolison kanssa.