Jos jotain olen sairastamisesta oppinut, niin sen, että omaa vointia on pakko kuunnella. En voi jatkuvasti lainata aikaa ja jaksamista seuraavilta päiviltä. En voi elää velaksi hyvinvointini suhteen. On ollut pakko oppia jarruttamaan ajoissa ja varautumaan, että ihan kaikki suunnitelmat ei toteudukaan. On tullut opittua tekemään viime hetken suunnitelman muutoksia. On tullut opittua kantapään kautta, mitä on kun kroppa romahtaa. Ja samalla olen oppinut olemaan kiitollinen keholleni jokaisesta päivästä, jonka läpi se jaksaa minut kannatella. Välillä suorin jaloin, välillä lattialla kippurassa itkien, muttei koskaan luovuttaen.
Sitä on oppinut arvostamaan jokaista hyvää päivää ja antamaan itselle anteeksi huonot päivät. Joustamaan oman pään suhteen, kun se huutaa, että pitäisi hoitaa se ja tämä ja tuo juttu. Vastaamaan hiljaa ja rauhallisesti, että tänään tarvitsen lepoa, tänään en pysty. Ja oikeasti luovuttamaan niiden omien takaraivossa hakkaavien eräpäivien suhteen. Järjestämään ne uudelleen odottamaan parempaa hetkeä.
Oon osannut arvostaa omaa aikaa, sekä oikealla tavalla tukevia suhteita enemmän kuin koskaan. Oppinut sanomaan ei heille, jotka eivät ole hyväksi itselle. Ei kiitos. Teitä en tarvitse. Sen sijaan olen kerännyt ympärilleni ihmisiä, jotka muistuttavat lepäämisestä ja siitä ettei aina tarvitse jaksaa. Että on ihan ok olla rikki välillä. Ihmisiä, joiden kanssa jakaa synkän mustan huumorin memejä. Itkeä ja nauraa yhdessä sitä kuinka hullunkurinen ja epäreilu maailma joskus tuntuu olevan.
Olen kyseenalaistanut sen mikä itselle on elämässä tärkeää. Miettinyt mitkä ovat omat arvoni ja millaista elämää haluan elää. Tiedän että voisin vihata itseäni ja kehoani maailman loppuun asti, johan sitä tein jo teini-iästä alkaen. Mutta ei se koskaan johtanut mihinkään. Lopulta päätin, että yhtä hyvin voin antaa itselleni mahdollisuuden oppia rakastamaan itseäni, juuri tällaisena vähän rikkinäisenä kuin satun olemaan. Se on kannattanut.
Olen oppinut päästämään irti katkeruudesta ja vihasta. Vaikka edelleen ne vierailevat elämässäni, niillä ei enää ole samanlaista jalansijaa. Tiedän että tunteet tulevat ja menevät. Ja niin niiden pitääkin. Ne ovat vain tunteita, eivätkä määritä minua tai sitä mihin minä pystyn. Niinäkin päivinä, kun maailma kaatuu niskaan ja tuntuu vain helpommalta maata peiton alla piilossa. Silloinkin mietin, että tämäkin menee ohi. Nyt tuntuu pahalta ja saakin tuntua, mutta vielä tulee se helpompi hetki. Ja joka kerta se on tullut. Pieninä arkisina asioina. Pieninä hyvinä hetkinä. Olen vain oppinut näkemään ne.
Olen oppinut itkemään. Pyytämään apua. Myöntämään etten jaksa. Sanomaan ei. Kaikki niin tärkeitä taitoja, joista olisin hyötynyt jo aiemmin. Mutta olen kiitollinen, että olen ne nyt oppinut. Sillä siinä missä olen oppinut luopumaan ja suremaan, olen myös oppinut rakentamaan uusia haaveita ja tavoitteita. Sellaisia, jotka voin oikeasti tavoittaa. Olen oppinut pitämään puoleni ja vetämään rajani.
Todellista epäonnistumista on se, että lakkaa yrittämästä. Niin kauan kun yrität, mahdollisuus onnistua on sun puolella.