22.08.2019

Rajoittava kipu

Minulla on ollut aina siedettävät kivut, enkä ole onneksi kertakaan joutunut osastohoitoon niiden vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kipuja olisi. Kohtauksittain tulevat kivut onneksi menevät suhteellisen nopeasti ohi. Moona-sovelluksesta (lataa Moona Oirepäiväkirja App Storesta ja Google Play -kaupasta) on ollut paljon apua omien kipujen ja perusolon kartoittamisessa.

Aiemmissa teksteissäni olen sivunnut sitä, kuinka helmikuun leikkaus toi mukanaan uudenlaisia kipuja esimerkiksi peräsuolessa. Tällä hetkellä erilaiset kivut ovat läsnä joka päivä endometrioosin, vulvodynian, IBS:n ja yliaktiivisen virtsarakon kirjona. On lihassärkyä, suolisto kipua, kramppeja kohdussa sekä liikkeestä aiheutuvaa tärinäkipua.

Jatkuva kipuilu on vienyt multa paljon. Keskeisimpänä ehkä liikunnan ja liikkumisen ilon. Aiemmin olen harrastanut aktiivisesti salitreeniä ja kamppailulajeja, mutta diagnoosin ja kipujen myötä olen joutunut jättämään rakkaat harrastukset sivuun.

Liikunnan väheneminen tietysti näkyy kropassa ja ruumiinrakenteessa. Toisinaan on vaikeaa katsoa peiliin pahimman turvotuksen aikana ja miettiä, miten vuosi takaperin vielä omisti vyötärön ja esimerkiksi kunnon hauiksen. Onko tuolla peilissä todella minä? Samalla kipuilu uuvuttaa ja tuo mukanaan jatkuvan väsymyksen. Vaikka kuinka lepäisi, uupumus ei kaikkoa.

Jatkuva väsymys vie mukanaan pirteän ja aktiivisen perusluonteen ja pian ei jaksaisi enää muuta kuin pakolliset velvollisuudet, jos edes niitä. Kavereiden kanssa tulee harvemmin lähdettyä ulos, koska ruokapaikan ruoka ei välttämättä sovi omalle kropalle tai vatsa ei kestä alkoholia. Leffassa käyminen jännittää, koska toisinaan on päiviä, kun saa kymmenen minuutin välein ravata vessassa. Entä jos kipupiikki iskee, enkä pysty hetkellisesti edes liikkumaan?

Tällä hetkellä elän melko voimakkaiden kipujen värittämää elämää ja edessä on todennäköisesti kipukynnyksen nostattajien lisääminen lääkekimaraan. Vaikka suoriudunkin normaalista arjesta lähes ongelmitta, on kenties itse pelko kivusta suurempi ongelma. Keskeisin syy esimerkiksi liikunnan vähäisyydelle on tällä hetkellä pelko kipujen pahenemisesta. Juoksusta aiheutuva tärähtely ja salilla ponnistaminen laukaisevat useimmiten kivun. Tämän myötä kaikki fyysinen rasitus on alkanut pelottaa.

Erityisesti sairaalakäynnit ja alateitse tapahtuvat tutkimukset ovat alkaneet pelottaa ja ahdistaa. En aiemmin ole pahemmin sairaalaa ja lääkärissä käymistä vierastanut, mutta kivuliaat käynnit ovat jättäneet jälkensä. Erityisesti papakokeen ottamisen jälkeen ajatus jalkojen avaamisesta gynekologille lähinnä kauhistuttaa.

Minulle on sanottu, etten saa antaa kivun määrittää elämääni ja tekemisiäni. En halua kuulemma päätyä kipukroonikoksi, joka elää koko elämäänsä kipujen kautta. Samaan aikaan kuitenkin pitäisi osata olla itselleen armollinen ja huomioida kipu arjessa. Miten ihmeessä minun kuuluisi löytää kultainen keskitie ja pystyä tasapainottelemaan kahden ääripään välillä niin, että elämäntavat pysyvät hallinnassa? Kuinka tulisi pärjätä kivun kanssa, joka tuntuu määrittelevän jokaista elämän osa-aluetta?

Aino

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Avainsanat:
04.07.2019

Miksi kivun lääkitseminen on tärkeää?

Monille endometrioosia sairastaville kipu on tullut tuttuakin tutummaksi. Joillakin kipu on satunnaista, sitä tulee vain huonompina jaksoina ja oikealla hormonilääkityksellä pääsee täyteen kivuttomuuteen. Ääripäissä ovat ne sairastavat, joilla ei tule kipuoireita koskaan, ja toisessa ääripäässä ne, joilla kiputilanne pahenee niin, etteivät vahvatkaan kipulääkkeet aina auta.

Oma vointini laski hiljalleen kevään aikana ja kesäkuun puolivälissä romahti. Oman sairastamiseni uusi aallonpohja oli löytynyt. Uusia oireita nousi kuin sieniä sateella, ja niistä kaikki olivat kipuun liittyviä. Muutamassa vertaisten viestiryhmässä oli paljon keskustelua kivun lääkitsemisestä, ja sain kesäkuun aikana kaksi äärimmäisen tärkeää ahaa-elämystä:

1. Kipua pitää aina lääkitä niin, että tavoitteena on kivuttomuus.

2. Kipujakso ja kipukohtaus ovat kaksi eri asiaa, ja niihin kuuluu reagoida eri tavoin.

Mutta miksi sitten on tärkeää lääkitä kipua? Perinteisesti sitä sisukkaasti ajattelee, että no jos nyt pusken tämän pari kuukautta sinne seuraavaan lääkäriaikaan, ei nämä vielä ole niin pahoja kipuja. Kyllä näiden kanssa varmaan pärjää sinne asti.

Kuitenkin kolme kuukautta jatkunut kipu on jo vaarassa kroonistua. Kroonistunut kipu muuttaa aivojen rakennetta, eikä sitä saada enää kokonaan pois kipulääkkeilläkään. Olen kuullut monien kroonisista kivuista kärsivien vertaisten painottaneen, ettei kenenkään pidä päästää kipua kroonistumaan, jos se on mahdollista estää. Ja kroonistumista ehkäistään parhaiten lääkitsemällä kipua eli katkaisemalla kipu.

Kesäkuussa koin joka päivä kipuja. Käytin reseptittömiä kipulääkkeitä, jotka siihen mennessä olivat vielä riittäneet. Kivut puskivat lääkkeistäkin läpi, viikon aikana kehittyen pahemmiksi. Kun keskustelin vertaisten kanssa kivusta ja sen hoitamisesta, ymmärsin hiljalleen, että sen hetkinen kivunhoitoni ei ollut riittävä. Olin jo varannut ajan yksityiselle gynekologille, mutta siihen oli vielä kuukausia aikaa. Terveysasemalla ymmärrettiin hyvin, kun selitin sairauden huonommasta jaksosta, jatkuvista kivuista ja riittämättömästä kipulääkityksestä. Sain tulehduskipulääkkeitä hieman vahvempana ja lisäksi pyytämäni vatsansuojalääkkeen, sekä myös kehoituksen hakeutua heti seuraavana päivänä uudelleen terveysasemalle, jos näistä ei ole riittävästi apua. No, eihän niistä ollut. Sain kuitenkin seuraavalle maanantaille peruutusajan gynekologille: samalla kun hoitosuunnitelmia suunnattiin uudestaan, sain toista tulehduskipulääkettä reseptille.

Kun kivut hiljalleen loppuivat kokonaan seuraavien päivien aikana, koin lopullisen valaistumisen. Ensinnäkin, minulla oli energiaa paljon enemmän kuin aiempina päivinä – en ollut edes tajunnut olevani väsynyt, mutta kipujen on täytynyt viedä energiaani huomaamattani. Toisekseen, miten ihanaa onkaan olla kivuton! Miten kivut tai kivuttomuus voikin vaikuttaakin elämänlaatuun ja päiviin niin paljon?

Toinen asia, jonka ymmärsin vertaisten kanssa keskustellessani, oli myös hyvin valaiseva: kipukohtaus ja kipujakso ovat kaksi eri asiaa. Endometrioosia sairastaessani olen useimmiten tähän mennessä saanut vain kipukohtauksia: niissä kipu nousee nopeasti, ja joskus hyvinkin korkealle kipuasteikon tasolle. Kipukohtauksia tulee lääkitä akuutisti siinä hetkessä tarvittavan suurilla annoksilla (maksimirajoja ylittämättä). Kipujaksossa sen sijaan kipua tulee päivittäin. Kivun tyyppi varmasti vaihtelee yksilöittäin paljon, minulla se on satunnaisia pistoksia ja nipistyksiä ja kovia ”viiltoja”, jotka eivät kuitenkaan ole koko aikaa tunnettavissa. Päivässä on paljon kivuttomiakin hetkiä. Kipujaksoa tulee lääkitä kuuriluontoisesti.

Juuri tämän eron takia en ollut pitkään aikaan ymmärtänyt lääkitä kipuani silloinkin, kun se on ”vain” niitä satunnaisia pistoksia, nipistyksiä ja viiltoja. Ajattelin aina kipua tuntiessani, että no tämä on tätä kipua, mikä menee kuitenkin kohta ohi.

Kipuasteikko toimii hyvänä apurina kipujen arvioinnissa, ja sellaisen löytää helposti vaikka googlaamalla tai yhdistyksen jäsenpaketissa tulleesta lehtisestä (Elämää endometrioosin kanssa, Mankoskin kipuasteikko). Mikäli kotona olevat lääkkeet ja vaihtoehtoiset kivunlievityskeinot eivät auta vaan kipu pysyy edelleen korkealla, on syytä harkita päivystykseen lähtemistä, jotta kipu saadaan katkaistua.

Yhä edelleen syön kipulääkkeitä kuuriluontoisesti, sillä joka kerta kun kokeilen olla ilman, kivut palaavat. Kipujaksoni on siis edelleen päällä. Tarvittavien kipulääkkeiden määrä on kuitenkin laskenut, mikä kertoo ehkä siitä, että jatkuva kipulääkitys toimii, tai siitä, että uusi hormoni toimii. Tai molemmista.

Rohkelikko

Lue lisää kirjoittajan tekstejä tästä linkistä

Apuna kirjoittamisessa on käytetty:

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/kivun-kaypa-hoito-suositus-korostaa-laakkeetonta-hoitoa/

https://www.terve.fi/artikkelit/79339-kipu-nain-voi-ehkaista-kivun-kroonistumista

https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/miksi_kipu_jaa_paalle

http://www.suomenkipu.fi/wordpress-3.8/wp-content/uploads/2014/01/Ensitieto-opas_2012_netti_valmis.pdf

Avainsanat:
27.06.2019

Sinä itse

Olen viime aikoina lukenut yllättävän paljon kirjoituksia, viestejä ja kommentteja siitä, milloin kipu on niin kovaa, että lähdetään hakemaan apua. Tai siitä, milloin on sallittavaa ottaa kovempaa kipulääkettä. Eniten ajatuksia herätti se, kun keskusteltiin siitä, milloin kipu on kovaa. Kuka sen määrittää? Voin kertoa vastauksen, sinä.

Siispä minä haluan nyt rikkoa muutaman käsityksen ja jakaa omia ajatuksia siitä, mitä endometrioosia sairastavan tai kenen tahansa muun kroonisesti sairaan henkilön ei minun mielestä koskaan kuuluisi kestää tai kuulla.

1. Vähättelyä. Kenenkään ei kuuluisi tätä kohdata eikä kuulla. Kukaan muu kuin sinä itse, ei tiedä sitä miltä sinusta tuntuu tai kuinka huonosti voit.

2. Kipua. Se, että sinä sairastat kroonista sairautta ei koskaan tule tarkoittamaan, että sinun täytyy sitä kipua kestää ilman apua. Kipulääkkeitä on saatavilla ja niiden lisäksi muita erilaisia kivunlievityskeinoja. Se kipu, joka laittaa sinut makaamaan maahan ja huutamaan lattialla, on jo ihan liikaa ja sinä voit hakea sen käsittelyyn apua.

3. Älä ole sissi, koska miksi sinun pitäisi? Kukaan muukaan ei aina jaksa sitä, kun on kipeä, itkettää ja raivostuttaa. Miksi sinun pitäisi? Älä ole sissi, jotta et vahingoita itseäsi liikaa ajatuksella: "Kyllä mie pärjään, ko oonhan mie tähänkin asti pärjänny." On enemmän kuin ok mennä välillä rikkipoikki ja itkuhuutaa se paha olo pois. Aina ei tarvi olla vahva ja joskus suurinta vahvuutta on juurikin se, kun uskallat avata itsesi täysin.

4. Älä ole vihainen sinun kehollesi. Arvosta sitä. Se on lujaa tekoa ja tekee parhaansa ihan joka päivä. Se sinun oma kehosi ei koskaan ole vihollinen, vaikka se vois kuinka siltä tuntua silloin, kun kipu ottaa vallan. Se pyrkii pitämään sinut turvassa ja tekee kaikkensa. Arvosta sitä, sillä se on sinun paras matkakumppani. Kuuntele sitä silloin kun se kertoo, että nyt riittää. Kun se yrittää sanoa sinulle, että nyt täytyy hidastaa.

5. Älä vaadi itseltäsi enempää kuin on tarve. Anna anteeksi itsellesi, kun et jaksa. Anna anteeksi kehollesi, kun se ei jaksanutkaan taistella kipua vastaan. Anna itsellesi armoa, ansaitset hoitoa ja hyvää oloa, et lattialla makaamista kipujen kanssa. Sinä olet super, myös silloin kun se pahaolo tullee ulos. Äläkä koskaan kyseenalaista tai anna toisen henkilön mielipiteen kyseenalaistaa juuri sinun tuntemuksiasi.

Susanna

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

 

Avainsanat:
16.05.2019

Pelko kivusta vai kivuttomuudesta?

 

Monesti puhutaan siitä, kuinka kroonisesta sairaudesta tulee hyvin usein osa ihmisen identiteettiä. Aiemmin ajattelin, että höpöhöpö, endometrioosihan ei määritä tai vaikuta siihen, millainen minä olen. Mutta, marraskuussa 2018 mulla oli ensimmäiset oikeat kuukautiset vuoteen. Sain yhden kovan kipukohtauksen, ja se oli siinä. Olin töissä, koulussa ja kävin koiran kanssa lenkillä. En ollut kipeä, mutta silti koko ajan pelkäsin, että milloin sattuu ja milloin pitää soittaa esimiehelle, etten pääse töihin.

Tuon marraskuun jälkeen, minulla on ollut kahdet menkat lisää. Niiden aikana, olen ottanut särkylääkettä maksimissaan kahtena päivänä enkä silloinkaan maksimimääriä. Olen ollut toisien kuukautisten jokaisena päivänä seisomatyössä, jossa juoksin ympäri myymälää auttaen asiakkaita. Ainoa oire tuona päivänä oli pahoinvointi. Mitä ihmettä?

Tuollaisessa tilanteessahan pitäisi olla onnellinen ja tyytyväinen siitä, että olet kipuvapaa. Kuitenkin ainoa asia mitä minä tunsin, oli se, kuinka tyhjä olo minulla oli. Olin ontto, koska olin kivuton. Tuntui koko ajan niin kuin jotain puuttuisi. Olin tyhjä, eikä sitä tunnetta täyttänyt mikään. Mietin jatkuvasti, että tämänkaltaistako mun elämän olisi pitänyt olla? – Kyllä olisi pitänyt.

Kun olet potenut kipuja kuukausittain kymmenen vuoden ajan ja kaksi vuotta siitä, jatkuvasti kipeänä, ei osaa kuvitella enää elämäänsä ilman kipua. Väistämättä siitä tulee iso osa sitä, millainen olet ja millaisena itsesi näet. Kivuttomuus pitää koko ajan varpaillaan ja pientä pelkoa yllä siitä, milloinhan se päättääkään iskeä uudestaan?

Olen pyrkinyt riepottelemaan itseni irti tästä kivun tuntemisten tarpeesta. Miksi mun pitäisi olla kipeä? Ajatukset meneekin enemmän ehkä näin: ”Nyt kun olen kivuton, tarkoittaako se sitä, että olen terve ja endometrioosivapaa? Saanko nyt lopettaa kaikki 'turhat' hormonit?”

Niinhän se ei valitettavasti mene, vaan nyt on juurikin se tilanne, kun omaan päähän pitää muistuttaa endometrioosin kroonisuudesta. Sitä ei voi parantaa, sitä voidaan hoitaa. Tämä on se tilanne, mitä kuka tahansa endotar toivoo itselleen, ja mihin lääkärit pyrkivät meidän hoidossamme, miksen vain kykene olemaan siitä puhtaasti onnellinen. Syy siihen löytyy siitä, että tilanne saattaakin muuttua alle vuorokaudessa. Endometrioosi pitää varpaillaan, ei kivuttomuus. Endometrioosi voikin löytää jostain voimaa ja kehittää itsekseen pesäkkeitä vahvoista lääkkeistä huolimatta ja mua pelottaa. Pelkään jokaista sydämen muljahdusta, jokaista pientä nipistystä tai yhtäkkiä kramppaavaa suolta.

En sano, etteikö endometrioosini muilla tavoilla oireilisi, mutta kun hallitsevin oire on poissa, olo tuntuu jopa jollain tapaa tyhjältä. Koitan jatkuvasti riepotella itseni irti tästä tyhjyydestä, jotta osaisin nauttia siitä, että olen kivuton. Ehkä minä tarvitsen aikaa, jotta ymmärrän millaista elämän kuuluu oikeasti olla. Ei sitä, että olet kytkettynä kipuun, jotta tunnet eläväsi. Vaan sitä, että tiedostaa joka päivä olevansa todella onnekas, kun saa tehdä mitä haluaa, eivätkä kivut ole estämässä sitä.

Susanna

 

Lue Susannan tekstejä tästä linkistä

Avainsanat:
29.11.2018

Voiko kivun kanssa ystävystyä?

Olen puolet elämästäni, 15 vuotta, elänyt jonkinlaisessa kivussa. Viimeisen viiden vuoden aikana kipu on kroonistunut niin, ettei kipupoliknikalla uskota, että siitä pääsisi eroon. Viime vuoteen asti kipu alensi mielialaa, aiheutti jopa masennusta ja näköalattomuutta. Pahimmillaan se sai tuntemaan, että mikään ei ole mahdollista elämässä, koska kivut alensivat työtehoa ja jaksamista. Suhtauduin kipuun vihollisena, josta piti päästä eroon ja onnistuin luomaan joitain selviytymiskeinoja välttääkseni kipua tai selvitäkseni sen kanssa. Se oli kuin varjo, joka seurasi kaikkialle.

Aloitin joogaamaan intensiivisemmin tänä vuonna. Silloinkin, kun oli kipuja. Pikku hiljaa aloin huomaamaan joogatessani, että vaikka kipu oli läsnä, se ei tuntunut enää viholliselta. Aloin aamuisin ennen ylösnousua tunnustelemaan, onko kipu läsnä ja nousenko sen kanssa yhdessä ylös. Päätin kokeilla antaa sille myötätuntoa ja kohdella sitä osana itseäni, ei ikävänä varjona. En tiedä, miten lopulta hyväksyin kivun osaksi elämääni, mutta sen jälkeen jokaisen kipeän päivän kanssa on ollut helpompi elää. Jälkeenpäin olen huomannut, että vastaan taistelu on kuluttanut energiaa, minkä olisi voinut suunnata muualle.

Kun kivun on hyväksynyt osaksi itseä, kipukohtauksen saanti esimerkiksi kahvilassa ei enää ole henkinen maailmanloppu. Fyysinen kivunkokemus on toki edelleen sama, mutta kun emotionaalisella tasolla rakastaa itseään kaikkineen kipuineen ei elämältä lähde enää pohja alta, vaikka silmissä sumenisi. Oma polkuni kipuun myötätuntoisesti ja rakastavasti suhtautumisessa on vielä alussa, ja siksi hataralla pohjalla, mutta tähän mennessä se on toiminut paljon paremmin kuin negatiivisten ajatusten salliminen huonoina päivinä. Voin sanoa pitkällä kokemuksella, että ei ole ollenkaan helppo pysyä positiivisena ja rakastaa omaa kehoa, kun kipu saa näkemään tähtiä. Eikä siinä tilanteessa tarvitsekaan. Kiroilun ja pään sisäisten itkupotkuraivareiden jälkeen voi kuitenkin palata lempeyteen.

Tällä hetkellä osana kivunhoitoa käytän kahta eri lääkettä kipukynnyksen nostoon, mikä on osaltaan parantanut elämänlaatua huomattavasti ja vähentänyt keskushermostoon vaikuttavien kipulääkkeiden tarvetta. Kivun ilmaantuessa säikähdän edelleen ensireaktiona, mutta sen jälkeen pyrin hyväksymään sen lempeästi ja muistutan itseäni, että olen selvinnyt tähänkin asti ja siksi selviän tulevaisuudessakin. Olen kuitenkin päättänyt, että negatiivisilla tunteilla pahaa vastaan hyökkääminen ei luo mitään hyvää. Meidän kehomme ansaitsevat kaiken sen mahdollisen rakkauden, myötätunnon ja lempeyden mitä voimme itsellemme koskaan antaa.

Hemppu

 

Lisää Hempun kirjoituksia:

1. Elämää utuisten lasien takaa

2. Endometrioosista syömishäiriön kuilulle

3. Opettamaan kyllästynyt

Avainsanat:
28.06.2018

Olisinpa tiennyt

Olisinpa tiennyt, endometrioosi –

lonkeroisen luonteesi kanssa ei käytäisi keskusteluja

kurittaisit minua kivulla kaksikymmentä vuotta

olisi turhaa koettaa päihittää päämäärätietoisesti sisuksiani survovia solujasi

silkalla sietokyvyllä

 

Olisinpa tiennyt, ettet näivety näennäisestä vahvuudesta tai välinpitämättömyydestä

että minä voisin olla itselleni armollinen, lakata kuvittelemasta olevani vastuunalainen

sinun toiminnastasi

Että saisin sanoa olevani sairas: ei se ole luovuttamista

 

Olisinpa tiennyt, että ampuessasi verisellä harppuunallasi minuun toistuvia osumia

veisit paljon, etkä palauttaisi:

elinvoimaani, mahdollisuuksiani, aikaa, rahaa, ruumiinosiani

nakertaisit omanarvontuntoani

 

Mutta että myös alleviivaisit sinnikkyyttäni

Omalla omituisella tavallasi auttaisit näkemään, mikä täällä on tärkeintä

Kohdistaisit syövereistäni valoa heihin, jotka pysyivät, kalleimpiini: en unohda heitä

 

Ja olisinpa tiennyt, että annat lahjojakin;

että sitä ensimmäistä suunniteltua tähystysleikkausta ei tehtäisikään, koska ultraääni näytti sisälläni sykkivän pienen yllätystytön sydämen

aarteista kalleimman

Hän kasvaa, ja tiedä, etten anna sinun kajota häneen!

Minulle uskoteltiin, ettei sisälläni sykkisi sydämiä koskaan

Ja minä sain lahjaksi kaksi kauneinta.

 

Olisitpa sinä tiennyt, että et kaventaisi minua, endometrioosi

(korkeintaan kehoani)

Että itsenäisyyteni yli et kävelisi,

kuten ei kukaan muukaan enää tee

Olisinpa tiennyt, että kivun takana toivo oli todellinen

Pääsisin ikeestäsi

Hymyilisin jälleen

 

Et saisi rakennettua uumenistani uurnalehtoa

paitsi lopulta itsellesi

 

Olisinpa tiennyt.

 

Anna Pajari

 

Lue lisää Anna P:n tekstejä:

Kohduton, lohduton?

Syvälle perseeseen sattuu

Ethän kuole, äiti?

Avainsanat:
31.05.2018

Tulevaisuus kipujen kanssa

Kivuttaren edeltävässä tekstissä positiiviset tuulet puhalsivat.

Sen ajan, mitä olen ollut tässä blogissa mukana, olen ajatellut, että olin onnekas, sillä minulla pahimmat kivut ajoittuvat vain kuukautisten alkuun. Että onneksi muuten olen saanut olla suhteellisen kivuttomasti. Noh, tietenkin asian täytyi muuttua. Eihän minulla, jolla yleensä on kaiken suhteen huono tuuria, voinut nytkään olla hyvää tuuria matkassa.

Voisin sanoa, että edeltävät kaksi kuukautta ovat olleet aika tuskaa suoraan sanottuna.

Ennen minulla saattoi muun muassa ovulaation aikana olla pientä vihlomista vatsassa, mikä meni ohi silmiä räpäyttämällä. Mutta ei enää. Nyt nekin kivut ovat todella kovia. Niin kovia, että joudun istumaan ja pitämään vatsasta kiinni vaikka kesken työnteon. Se vihlominen on kuin olisi puukko vasemmalla alavatsalla, ja sitä joku yrittäisi väännellä.

Kaiken lisäksi näitä kipuja, joita luulin vain "ovulaatiokivuiksi" on alkanut olemaan päivittäin, vaikka tuskinpa ovulaatiota sentään joka päivä on.

Asiaa ei ole kyllä auttanut tällä hetkellä painava stressi, joka liittyy opintoihin ja työssäoppimisen näyttöihin vielä ainakin seuraavan viikon ajan. Samalla minulla on myös kirjaimellisesti pelko perseessä, että miten tulen työn osalta jaksamaan todella rankan kesän kipujeni kanssa, vielä kun ei ole tullut tietoa, että milloin laparoskopia tehdään. Toivottavasti pian!

Kuukauden sisällä olen myöskin avartanut endometrioosistani ja sen tuomista ongelmistani ystäväpiiriäni sekä paremman puoliskoni perhettä. Voin sanoa, että puhumisesta todellakin tuli helpottunut olo, sillä aiemmin olen pitänyt kaiken melkein vain muutaman ihmisen tiedossa.

Olin ihmeissäni, miten jotkut sellaiset ihmiset tiesivät paljon endometrioosista, joiden en olisi ikinä edes uskonut kuullensa aiheesta. Vaikka en todellakaan kaipaa sääliä, niin tukea tähän tilanteeseen todellakin tarvitsen, ja sitä olen myös saanut!

Kiputar

 

Lisää Kivuttaren tekstejä:

Kivun kaltoin kohtelema

Parisuhteen ja endometrioosin yhtälö

Uusi vuosi mutta vanha ystävämme – endometrioosi

Avainsanat:
25.03.2018

Vieraskynä: Äiti, tytär, endometrioosi

Endometrioosiviikolla Moona-blogissa ääneen pääsevät bloggaajien läheiset. Tässä kirjoittaa Anna Pajarin äiti:

Aihe – tyttären vakava sairaus – herättää riittämättömyyden ja epäkelpouden tunteet. Miksen ollut paremmin selvillä tilanteesta niiden vuosien aikana, kun tauti kehittyi? Miksi en tehnyt mitään? Kun tytär asui vielä kotona, hän kärsi kovista kuukautiskivuista. Muistan luvanneeni, että kivut loppuvat sitten aikanaan synnytykseen (niin ei tapahtunut). Paneuduin omiin töihini ja harrastuksiini – ylipäätään emme olleet sellainen perhe, joka puhuu kaikki asiansa toisilleen. Tyttären murheista oli parhaiten perillä hänen kissansa, joka ei kertonut niitä muille.

Tytär lähti opiskelemaan. Joskus hän kertoi pyörtyneensä apteekkiin, kun oli hakemassa kipulääkkeitä. Vaadinko häntä menemään lääkäriin? En. Otinko selvää, mikä noin ankaran kivun voisi aiheuttaa? En. Jossain vaiheessa tytär teki itse diagnoosin. Tiesin endometrioosin periaatteen, mutta en tiennyt mikä hirviö se on. Jollain luokkakaverilla se mainittiin olevan, ja se esti häntä tulemasta raskaaksi. Tytär tuli raskaaksi ongelmitta kaksi kertaa, minusta väärässä elämäntilanteessa, mutta lapset ovat ihanat.

Kuukautiskivut eivät loppuneet. Vähitellen verenvuoto alkoi olla jatkuvaa. Sitten tytär pääsi tehotutkimukseen uusilla tutkimusmenetelmillä. Noita syövän lailla leviäviä soluja oli pureutunut kaikkialle vatsaontelon elimiin. Leikkaussuunnitelma kuulosti pöyristyttävältä: puhuttiin mahdollisesta avanteesta ja niin edelleen. Lyhyesti sivuttiin lasten asemaa mahdollisen kuoleman jälkeen. Minä tarjouduin ottamaan lapset. Tytär pääsi nopeasti kotiin leikkauksen jälkeen. Ei operaatio niin perusteellinen ollutkaan. Jäi siis huoli, miten endometrioosi vastaisuudessa käyttäytyy; tosin oli ennestään tiedossa, ettei siitä kokonaan pääse eroon.

Hoitoon pääsy siis odotutti itseään näin monia vuosia, koska äiti ei ottanut asiakseen ottaa selvää; koska tyttärellä ei ollut tapana valitella; koska koko tautia ei tunnettu vielä kovin hyvin. Jos tyttärentytär sairastuu endometrioosiin, hänen äitinsä osaa reagoida minua paremmin. Lapsi saa hoitoa, ja hänen kissansa voivat keskittyä omiin huoliinsa.

Anna P:n äiti

 

Lue Anna Pajarin tekstejä:

Ethän kuole, äiti?

Vaaleiden viisnollaykkösten muistolle

Kun väsymys ei väisty

Haikeat jäähyväiset kivulle

Avainsanat:
07.09.2017

Odottavan aika on ikuisuus

Makaan sängyllä ja yritän pysyä liikkumattomana. Valtava kipu repii ja viiltää oikealla alavatsalla ja lonkassa, säteillen aina oikeaan kylkikaareen asti. Hengittelen pinnallisesti, sillä jokainen hengenveto räjäyttää kivun uudelleen. Yritän varovasti liikuttaa jalkaani kokeillakseni joko kipu helpottaa. Joudun puremaan hammasta, etten kiljahda kivusta. Pienikin vatsalihasten jännittäminen saa kivun lävistämään vartaloni. Makaan paikallani. En tiedä kuinka kauan: 15 minuuttia, puoli tuntia, tunnin? Apteekin käsikauppalääkkeet eivät auta, joten turvaudun taas vahvempaan reseptilääkkeeseen. Vihdoin tuttu lämmin aalto pyyhkäisee ylitseni ja uskallan hengittää taas syvempään. Kipu pakenee verhon taa, se on taustalla mutta ei enää näyttele pääosaa. Olen vain kovin, kovin väsynyt.

Tätä kirjoittaessani leikkaukseeni on kolme viikkoa aikaa. Kun posti heinäkuussa vihdoin kantoi kutsukirjeen kotiin, maailma tuntui pysähtyvän hetkeksi. Tuossa se nyt oli, paksu kirjekuori pöydällä. Kirje, jonka tiesin sisältävän kauan odotetun päivämäärän. Avattuani kirjeen olin sekä helpottunut että pettynyt. Leikkaus olisi vasta syyskuun lopussa: odotus jatkuisi vielä melkein kolme kuukautta! Hoitotakuu ehtisi umpeutua tuona aikana. Toisaalta iloitsin siitä, että päivä oli vihdoin määrätty. Samana iltana pitkän odotuksen patoamat tunteet purkautuivat itkuna ja kiukutteluna puolisolle.

Viime viikolla kävin leikkausta edeltävällä käynnillä leikkaavan gynekologin luona. Tapaamista edeltävät päivät kärvistelin malttamattomana enkä oikein pystynyt keskittymään mihinkään. Valmistauduin henkisesti pahimpaan ja kuvittelin mielestäni karmeimmat vaihtoehdot mitä leikkauksessa pahimmassa tapauksessa ehkä jouduttaisiin tekemään (Mitä jos joudutaan laittamaan avanne tai poistamaan munasarjat, jopa kohtu?!), jotta uutiset eivät iskisi vasten kasvoja samalla lailla kuin endodiagnoosin saaminen lähes vuosi sitten. Tapaaminen lääkärin kanssa sujui kuitenkin positiivisissa ja rauhallisissa merkeissä, ja pelkoni osoittautuivat turhiksi. Ultraäänitutkimuksen mukaan oikean munasarjan endometriooma on hormonihoidon ansiosta jopa hieman kutistunut, ja lääkäri lohdutti, että vasemman munasarjan endometrioomaepäilyt saattavat leikkauksesssa paljastua aivan tavallisiksi toiminnallisiksi kystiksi.

Tutkimuksessa kuitenkin selvisi, että hormonilääkkeistä huolimatta endon kasvu ei ollut pysähtynyt; kohtuni takana oleva endometrioosipesäke on kasvanut läpi emättimen seinämän ja kasvattanut sinne muutaman senttimetrin kokoisen pesäkkeen. Sairauden luonne muistutti itsestään: krooninen, elinikäinen sairaus, jolle ei tälle hetkellä ole olemassa parannuskeinoa. Hormonilääkkeet usein hillitsevät endometrioosin kasvua ja helpottavat oireita, mutta mikään tae sairauden pysähtymiselle ne eivät ole.

Enää kolme viikkoa. Pitkän odotuksen jälkeen tuo ei ole enää aika eikä mikään. Lääkkeiden ansiosta nämä viimeiset pari kuukautta ovat kipujen ja oireiden suhteen olleet tähän astisen taipaleen helpointa aikaa. Viime kevään pitkät kipujaksot ja sairaslomat tuntuvat kaukaiselta, kuin toiselta elämältä. Miten helposti kovan kivun ja jatkuvan pahan olon voikaan unohtaa. Kunnes se yllättäen, täysin varoittamatta vyöryy ylitsesi uudelleen ja lamaannuttaa sinut täysin.

Katinka

 

Lisää Katinkan kirjoituksia:

1. teksti: Luulin kuukautiskipujani normaaleiksi

3. teksti: Leikkaus takana - elämä edessä

4. teksti: Vuosi diagnoosin jälkeen

5. teksti: Endo matkakumppanina

6. teksti: Kellä kulta, sillä onni

7. teksti: Endometrioosini oireilee myös raskausaikana

8. teksti: Raskas raskaus

9. teksti: Psyykkinen tuki osana kroonisen sairauden hoitoa

10. teksti: Ympyrä sulkeutuu

 

Avainsanat:
0 kommenttia
08.06.2017

Joskus oma diagnoosi osuu oikeaan

Endometrioosi on, ikävä kyllä, niin monipuolinen sairaus, että diagnoosia on vaikea saada ja harva osaa epäillä itsellään tätä sairautta. Joillakin endometrioosia sairastavilla esiintyy koko oirelistaus, toisilla kun taas ilmenee vain yksi oire. Moona Blogi haluaa tehdä näkyväksi endometrioosin moninaisuutta ja vaikutuksia nuorten elämään. Blogin kirjoittajat kertovat teksteissään omista kokemuksistaan nimimerkkien takaa.

Olen Alina, 23 vuotta. Opiskelen ammattikorkeakoulussa ja teen töitä viikonloppuisin. Olen suorittanut kaikki kurssit ajallaan ja olen aivan elementissäni asiakaspalvelutyössä. Avopuolisoni kanssa olemme olleet yhdessä pari vuotta. Minulla on aina monta rautaa tulessa. Olen herkästi innostuva, iloinen ja ulospäinsuuntautunut. Harva uskoisi, että minulla on krooninen pitkäaikaissairaus.

Endometrioosin yleisin ja yleensä myös ensimmäinen oire on voimakkaat kuukautiskivut. En kuitenkaan muista, että olisin koskaan kärsinyt hirveistä menkkakivuista. Kuukautiseni alkoivat 11-vuotiaana ja 14-vuotiaana aloitin pillerit hillitäkseni vuotojani. Olin kuin vesiputous, tai siis veriputous, aina seitsemän päivää putkeen.

Nuorempi siskoni oli jo 13-vuotiaana varma siitä, että sekä hänellä että minulla on endometrioosi. Hänellä kuukautiskivut olivat niin voimakkaita, että ne saivat hänet oksentamaan. Kivut saatiin kuitenkin kuriin pillereillä. Minä puolestaan aloin oireilla 19-vuotiaana: tiheävirtsaisuutta, virtsapakkoa, kipua rakossa sekä munuaisissa. 21-vuotiaana alkoivat yhdyntäkivut. Aloin ravata tutkimuksissa.

Lääkärit eivät löytäneet mitään, eikä mitään näkynyt ultrassa tai edes magneetissa. Minut laitettiin fysioterapiaan. Siinä vaiheessa tiesin, että koska minulla ei ollut kystia eikä munasarjasyöpää, sen oli pakko olla endometrioosia. Kävin vielä kerran yksityisellä, ja sain lähetteen leikkausjonoon.

Toukokuussa 2017 sain laparoskopiassa diagnoosin: lantion vatsakalvon endometrioosi. Pinnalliset pesäkkeet eivät olleet näkyneet missään kuvissa. Diagnoosi olisi voinut tuntua tuomiolta, mutta onneksi olin osannut odottaa sitä. Olin vain iloinen, että vika ei ollutkaan päässäni ja että nyt tiedettiin, mitä sairautta hoidettaisiin.

Jos en olisi itse tiennyt sairauden olemassaoloa, en olisi vieläkään saanut diagnoosia. Kuinka moni kamppaileekaan endometrioosin kanssa, eikä saa siihen hoitoa, koska sairaus on niin epätunnettu ja niin hämäävän monioireinen? Tämän vuoksi Moona-blogia kirjoitetaan: jotta tietoisuus endometrioosista leviäisi, ja sitä sairastavat saisivat nopeammin diagnoosin sekä hoitoa siihen. Tällä hetkellä diagnoosiviive on 6-9 vuotta.

Alina

 

Lisää Alinan kirjoituksia:

2. teksti: Yhdyntä sattuu niin, että itkettää

3. teksti: Munuaiskivut jäytävät alaselässäni

4. teksti: En ole lapsivihaaja, en vain halua lapsia

5. teksti: Vuodessa yli 1400 euroa sairastamiseen

6. teksti: Keinot, joilla yhdyntäkipujani on yritetty hoitaa

Avainsanat:
0 kommenttia