Sinä olet minun ihmeeni.
Olen odottanut sinua jo ennen kuin tiesin sinun olevan totta.
Olen uskaltanut unelmoida sydämesi sykkeestä vielä tietämättä matkani pituutta.
Olen halunnut pitää sinut turvassa jo ennen kuin tiesin sinun olevan sydämeni alla.
Vaikka elämä veisi minut karikolle ja näyttäisi pimeitä puoliaan, sinä pysyt minun ihmeenäni.
Sinä olet osoitukseni siitä, että voin itse määritellä elämääni.
Olet sydämeni alla sykkivä pieni pala rohkeutta.
Muistutat minua aina siitä, että sairauden keskellä on elämää. Valoa. Toivoa.
Sinä olet minun ihmeeni ja minä rakastan sinua nyt ja aina.
Sinä endotar, joka vielä taistelet oman ihmeesi eteen, voimia ja rakkautta. Tämä sairaus voi viedä meiltä niin paljon ja valitettavan harvoin se tuntuu antavan mitään takaisin. Tämä sairaus valaa meihin epätoivoa ja vapisuttaa maata jalkojemme alla siten, ettemme uskalla luottaa tulevaan. Koko raskauteni ajan tämä sairaus on kuiskinut korvaani pelkoja ja uhkakuvia siitä, miten se tulee vielä voittamaan. En halua antaa sen voittaa, haluan taistella. Haluan luottaa tulevaan ja työntää sairauteni niin kauas, että sen täytyy huutaa yltääkseen minuun. Huutaa kunnes sen ääni käheytyy ja lopulta katoaa. Haluan antaa sinulle voimaa tehdä samoin.
Mitä tahansa voi käydä. Mitä lähemmäs saavun maalia, sitä kauempana se tuntuu olevan. Haluan sulkea silmäni ja juosta niin kovaa kuin pääsen viimeiset metrini ennen kalkkiviivoja. Toivoa juostessani ettei sairauteni ehdi kampata minua viimeisten askeleideni aikana. Olen saanut kulkea raskauteni 8 kuukautta siltä rauhassa, tuntien kuitenkin, miten se kokoajan tarkkailee minua, on minussa. Yhtä tiiviisti kuin se toivo, mitä yritän parhaani mukaan suojella, minkä sydämen sykkimisen haluan kuulla kuukauden päästä kehoni ulkopuolella.
Sinä endotar, joka vielä taistelet oman ihmeesi eteen. Voimia ja rakkautta. Tämä sairaus voi viedä meiltä niin paljon. Toivotaan, että me olemme niitä, jotka voimme osoittaa, mitä voimme siitä huolimatta saavuttaa.