06.10.2017

Menkat nolottaa

Istun ammattikorkeakoulun vessassa ja kiroan ääneti. Alushousut ovat veressä, eikä viimeisistä vuodoista ole kuin reilu viikko. Eikä minulla tietenkään ole sidettä mukana. Käärin alushousujen ympärille paperia hätäratkaisuksi ja luikin vessasta käytävälle. Siellä näen luokkakaverini ja kysyn hiljaa: ”Olisko sidettä?” Kaverini kaivelee hetken laukkuaan ja pahoittelee, ettei ole. Hän ehdottaa, että kysyn luokasta muilta, mikä saa minut kauhistumaan. En kai voi vain marssia luokkaan ja kajauttaa asiaani? Se olisi noloa. Samalla havahdun miettimään, että mikä siinä minua nolottaa? Luokkahan on täynnä naisia eikä kukaan varmasti nostaisi asiasta sen suurempaa meteliä, saisin vain siteen ja kaikki olisi taas normaalisti.

Tätä nolostelua ja puhumattomuutta olen harrastanut kauan. Voin pitää palopuheita endometrioosin oireista ja haitoista, mutta silti on vaikea puhua omista kuukautisistani.

Kun kuukautiseni alkoivat, olin aivan pihalla. Luulin, että minulla oli merkillinen mahatauti. Kukaan ei ollut varoittanut, että veri voisi olla ruskeaa tuhrua ja, että menkkoihin voisi liittyä voimakas kipu vatsassa ja selässä. Minua ei ollut kukaan varoittanut ilmavaivoista ja turvotuksesta. Vasta kun aloin vuotaa kunnolla verta, tajusin, mistä on kyse.

Yläkoulussa kävin kerran valittamassa menkoistani terveydenhoitajalle. Vuotoni olivat sitä luokkaa, että siteet eivät meinanneet riittää. Menkkani olivat hyvin epäsäännölliset; joskus vuosin viikkoja ja joskus taas olin kuukausia ilman menkkoja. Kivut olivat hirveät. Terveydenhoitaja lohdutti, että kaikki johtui varmasti vain stressistä. Tyydyin siihen.

En puhunut kenenkään kanssa menkoista, ja se mahdollisti käsitykseni, että menkat olisivat kaikilla samanlaiset kuin minulla. Jos joku valitti menkkakipuja tai kertoi vuodon tulleen housuista läpi, niin ihmettelin vain, että mitä ihmeellistä siinä nyt on. Vasta viimeisen parin vuoden aikana minulle on selvinnyt, että jotkut ovat täysin kivuttomia ja menkat ovat vain parin tipan verran.  Mielessäni oikein kuohahtaa, kun ajattelen, että jos olisin puhunut avoimesti muiden kanssa, olisin säästynyt monelta murheelta. Olisin saanut apua ongelmiini aikaisemmin. Haluaisin kannustaa ihmisiä puhumaan menkoistaan, vertailemaan niitä ja havahtumaan siihen, mikä ei ole normaalia.

Palataan alun tilanteeseen. Sillä kertaa minut pelasti hädästä toinen luokkakaverini, joka ilmestyi luokasta juuri sopivasti. Kuitenkin tilanne jäi kaivelemaan mieltäni; olisinko pystynyt menemään luokkaan ja pyytämään sidettä vai olisinko paennut kotiin häpeämään olemassaoloani? Haastankin nyt lukijan kertomaan, että oletko joutunut vastaavaan tilanteeseen ja miten olisit toiminut minun sijassani?

Anna

 

Lue lisää Annan tekstejä:

Tie krooniseen kipuun

Kommentit

Kommentoi