18.01.2018

Niin kauan kaivattu, pelottava raskaus

Aurora kertoi edeltävässä tekstissään meille ilouutisestaan.

Raskausviikko 15 menossa, ja nyt vasta alan ehkä ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa. Viimeisen blogitekstini jälkeen on tapahtunut paljon: olen itkenyt räkä poskella pelkojani ja myöhemmin onneani nähdessäni pienen, vauvan näköisen sikiön varhaisultrassa ennen joulua. Olen tehnyt päätöksen elää päivä kerrallaan ja olla onnellinen siitä, mitä minulla on tänään. Huomisesta ei koskaan tiedä.

Tällä hetkellä sisälläni köllii terveen oloinen sikiö. Raskaus on ollut helppo, mystiset kivutkin ovat hellittäneet. Endometrioosi on poistunut jonnekin taka-alalle, ja ainakin vielä saan nauttia täysin normaalista raskaudesta. En olisi koskaan voinut uskoa, että kaikkien niiden vastoinkäymisten jälkeen voisin kokea jotain näin täydellistä.

Plussa raskaustestissä aiheutti suurimman haaveeni kumpuamisen jostain syvältä sisältäni. Jostain, minne olin jo yrittänyt haudata sitä. Toivo ja pelko sekoittuivat samaksi tunteeksi. Ensimmäiset viikot olin tosin enemmän peloissani kuin toiveikas: miten kestän mahdolliset vastoinkäymiset? Itkin yön ennen ensimmäistä verikoetta, ja verikokeen jälkeen pelkäsin tuloksia. Kyselin keskenmenon saaneilta kavereilta, milloin he lopettivat pelkäämisen seuraavan kerran raskaaksi tultuaan. Moni vastasi rakenneultran tai viikon 13 jälkeen. Paras ystäväni tökki minut aina toiveikkuuden puolelle – olen siitä kiitollinen hänelle. Hän latasi omaan puhelimeensa raskaussovelluksen ja kertoi minulle, mitä minussa milloinkin tapahtuu. Hän osti myös pienelle ensimmäisen joululahjan. Sen jälkeen uskalsin aloittaa vauvanpeiton virkkaamisen, jollaisesta olen haaveillut 6 vuotta. Latasin jopa joulun jälkeen sen saman raskaussovelluksen – on muuten hyvä. Se kertoo äidissä ja lapsessa tapahtuvat muutokset viikoittain.

Osittain pelon takia yritin pitää salaisuuteni vielä joululomankin jälkeen itselläni. Maha kuitenkin pömpähti pystyyn heti raskauden alkuviikoista, enkä pystynyt enää peittelemään sitä edes löysillä vaatteilla. Ensimmäinen työkaveri arvasi, kun työaikaa oli loman jälkeen kulunut noin 3 tuntia. Juoru lähti leviämään, ja ihmiset onnittelivat. Minun oli siis pakko päästää narut käsistäni ja alkaa hyväksyä kaiken tämän todellisuus.

Ihan kaikkiin aivojen sopukoihin faktat eivät ole vielä menneet perille, sillä ostin esimerkiksi tyytyväisenä s-koon sukkahousut, vaikka tosiaan olen jo iso. Siinä sitten vetelin sukkiksia jalkaan ja ihmettelin, kun ei mahdu. Muita vaihtoehtoja ei ollut, niin jouduin avaamaan yläosan saksilla. Äiti sitten siihen ystävällisesti neuvoi, että tästä lähtien sukkahousut ja muut vaatteet löytyy äitiysosastolta. Ehkäpä identiteettini kohta siirtyy siihen tulevan äidin rooliin, ja osaan jatkossa kävellä oikealle vaateosastolle.

Aurora

 

Vanhempia Auroran tekstejä:

Konehuoneen kipukimara – elämää endometrioosin kanssa

Miten suhtautua uteluihin lapsista?

Kommentit

Kommentoi